Ja siitä päivästä alkain ei häntä enää koskaan kutsuttu vaarainmehulle ja makealle juustolle; säästöpankkikirjoja kirkkoväärtin talossa ei hän enää koskaan saanut nähdä, ja kun hän tuli apulaisen taloon, olivat sekä lautapeli että klaveri kiini.
Kansalaisluottamus.
Kirkkoväärtin oli juuri onnistunut lopettaa velkakauppa kaupungin puutavarakauppiaan kanssa. Se oli paras metsäpuisto, jossa oli 8,000 puuta, ja se oli säästynyt sekä isä- että isoisän aikana, mutta pojat olivat hurmautuneet markkinaelämään ja hevosenkauppoihin, ja tytöt alkaneet käydä rynkkyhelmaisissa hameissa. Se mitä saatiin myydystä viljasta ei riittänyt menoihin niinkuin ennen, täytyi käydä käsiksi metsään, ja niin oli kirkkoväärti kirjoittanut kontrahdin puutavarakauppiaan kanssa, ja nyt oli se todistettava.
Renki ja piika eivät kelvanneet, sillä ne olivat palkkaussäännön alaisia ja olivat sentähden jäävejä isännän asioissa, lapsipiika ei ollut käynyt ripillä, ja sentähden täytyi lähettää kutsumaan päivätyöläisiä, jotka väänsivät kivejä palstalla.
Ne tulivat: vähäläntä viidenkymmenen ikäinen torppari tirkistelevine silmineen ja punainen parta kasvoissa, sekä suuri karhea mies, jolla oli musta tukka, kotkan nenä ja synkät kasvonpiirteet. Hän taisi olla noin 35 vuoden vanha.
Kun kirkkoväärti mainitsi mistä kysymys oli, piirsi pieni torppari pian: gustaf JoansSonn, mutta toinen mies hidasteli ja näytti rasittuneelta.
— No, Kalle, ole siivo ja kirjoita nimesi tähän.
Kalle näytti kummalliselta, hän painoi silmänsä alas hämmästyneenä.
— Eikö kukaan muu voi sitä tehdä?
— Ei, täällä ei ole ketään muuta, kirjoita nyt joutuun!