— Minä saatan mennä Tupa-Pekkaa hakemaan.
— Mitä sitä tarvitaan? Jos et sinä voi itse kirjoittaa, niin pidä vain kynästä, niin minä kuljetan, puhui pieni, punahiuksinen mies.
Suuria hikipisaroita valui Kallen ruskeille kasvoille, sormet kulkivat suonenvedon tapaisesti lakinlipassa, jota hän piti kädessään, ja vihdoin sammalsi hän:
— Se ei kelpaa, kirkkoväärti.
— Minkätähden Herran nimessä se ei kelpaa; olethan sinä niin vanha jo.
Kalle ojentautui suoraksi, sipasi sysimustan hiustukon otsaltaan, katsoi vakavasti läsnäoleviin ja sanoi lujalla äänellä:
— Ei, se ei kelpaa siksi, että minä olen kadottanut kunniani … minä en saa todistaa tuomioistuimissa, minun sanani ei merkitse mitään, minä olen huonompi lasta tuossa. Nyt te sen tiedätte. Miksi … miksi ette voineet antaa minun olla rauhassa…?
Nyt valtasi hänen kokonaan harmi ja häpeä, ja kiivaiden nyyhkytysten valtaamana meni Kalle nuttunsa hiha silmäin edessä huoneesta.
Jälellejääneet silmäilivät arasti toisiaan, aivan kuin olisi jokainen heistä ollut nielemäisillään kokonaisen luodin arsenikkiä.
— Jumala varjele! Kuka olisi voinut uskoa Kallesta sitä! sanoi kirkkoväärtin emäntä.