— Se oli hyvä, että minä sain sen tietää. Minä olin melkein ajatellut ottaa hänet metsänhakkaukseni päällysmieheksi, sillä hän on sukkela ja kelvollinen työmies, tuo lurjus, sanoi puutavarakauppias.
— Ja minäkin kun edellisviikolla annoin hänen ajaa härät markkinoille ja ottaa kotiin rahat itse, katui kirkkoväärti.
Ei kukaan vaivannut itseään ihmettelemällä, miksi Kalle "oli menettänyt kunniansa."
Ainoastaan pieni, punahiuksinen torppari oli vaiti, ehkä hän teki sen kiitollisuudesta, kun hän 15 talvena peräkkäin häiritsemättä oli saanut varastaa viljaa kirkkoväärtin tuvasta, täydellisesti nauttien kansallista luottamusta.
Mutta ulos mennessään mietti hän itsekseen: "Se oli tuhma piru, kun ei vain kirjoittanut mistään mitään hiiskumatta."
Kalle oli hyvä työmies, jolla oli ollut kelpo ansio sen puolen vuotta, jonka hän oli ollut pitäjäässä. Ei kukaan muu kuin pappi tiennyt tuosta rumasta pilkusta papintodistuksessa, joka juorusi Kallen rangaistun varkaudesta ja väärennyksestä ja 10 vuoden kansalaisluottamuksen menettämisestä ryöväysyrityksestä.
Kun Kalle seuraavana päivänä tuli toimeensa, oli siellä jo toinen hänen sijallaan. "Kirkkoväärti ei tarvinnut häntä enempää."
Emäntä ja lapset olivat siitä yksimieliset, vaikka edellinen huolekkaana lausui:
— Kun ei se kurja vaan suuttuisi meihin, jotta panee tulen huoneisiin.
Sitä ei Kalle tehnyt. Kyllä paloi sinä aamuna, kun hän, sillä kertaa ilman papintodistusta, jätti kylän, jossa hän oli toivonut voivansa rehellisesti tulla toimeen työtä tekemällä, mutta ei se palo ollut kirkkoväärtin uljaassa rakennuksessa, vaan muutaman raukan harmistuneessa sydämmessä, joka oli luottanut unhotukseen ja sovitukseen.