Ja kun Anna puolestaan sai kuulla, että vanhan metsänvartijan jalka ei koskaan tulisi oikein terveeksi ja että herrat olivat ihastuneet Ståliin, ja muisteli kuinka hauskalta tuo pieni punainen metsänvartijan tupa valkoisine nurkkauksineen paistoi tuolta harjun rinteeltä, ja kuinka komealta näytti Stål vihreässä nutussaan ja sulkahatussaan, minkä hän oli saanut Kustaa-herralta, niin ei hän enää enempää vastustellut kuin mitä kohtuus ja säädyllisyys vaati, kun Stål iltasin herrasväen mentyä levolle veti hänet alas polvelleen lehtimajassa.
Sitte kirjoitti Stål kuulutusten saamiseksi siihen seurakuntaan, jossa hän viimeksi oli henkikirjoitettu, ja sai vastaukseksi pastorinviraston sinetillä varustetun kirjeen.
Kun hän sitte illalla kietoi kätensä Annansa täyteläisen nivustan ympärille, vapisi hänen sekä kätensä että äänensä hehkuvin poskin kysyessään:
— Onko se aivan varmaa, että sinä tahdot tulla minun pikku vaimokseni, mitä tahansa tapahtuneekin?
Sitä tahtoi Anna ja niin tekevät säännöllisesti kaikki tytöt, kun heidät kerran on saatu niin pitkälle.
— Mutta jos nyt … jos nyt … olisi jotain hullusti minun kanssani.
— Herra Jumala, Stål! Ethän ole vapaamuurari?
— En. Mutta olen ehkä jotain pahempaa.
— Onko se jotain rikosta? kysyi tyttö ja punastui.
— Niin rikosta se on, sen Jumala tietää, sanoi Stål ja kävi tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.