— Mutta minä tiedän sen sattumalta, ja se rikos ja Stålin koko elämän historia vahvistavat minua vakaammin jo kypsyneessä arvelussani, että koko meidän rikoslainperustus "huonomaineisine" papinkirjoineen ja "kansalaisluottamuksen menetyksineen", joilla rangaistu häväistään koko elämän ajaksi, viepi mielen katkeruuteen eikä parannukseen, koska siitä puuttuu hyvintekevän rankaisun pääehto…
— … joka on? tiedusteli vanha tuomari pilkallisena.
— Anteeksianto, lisäsi nuori lainoppinut totisena ja katsoi esimiestään vakavasti kasvoihin.
— Mutta mikä on sitte Stålin ensimmäinen rikos? kysyi nimismies.
— Niin, se oli kuten tuomiokunnan, jossa hän asui, herrat ja tuomiokirja hyvin selvään sanovat "varkaus", mutta varkaus 18 vuoden ijällä ja hän varasti muutamia tuulen kaatamia halkorimoja kruunun alueelta kuolevalle äitilleen saadakseen lämpöä muutamassa mäkituvassa. Silloin tuomittiin hän 2 kuukauden vankeuteen.
Anoppi.
Hänellä ei ollut ollut todella koskaan ilopäivää elämässään, vaikka hän oli Granhyttan rikkaan Perin tytär ja joutui naimisiin Ola Granatin kanssa, joka oli viisneljännesosamanttaalin isäntä.
Niin, se oli tosi, eräinä viikkoina muutamana kesänä, kun oli kiiruisin heinänteon aika, ja Granhyttan Per sai tilaisuuden vuokrata naapurin Johanneksen avuksi ulkoniityillä, silloin oli hän onnellinen, sitä hän muisteli.
Silloin tehtiin lujasti työtä eri osastoissa, ja sekä veli Kalle että renki jäivät paljon jälkeen, kun Johannes antoi paitahihasillaan viikatteensa loistaa kilpaa Heinäkuunauringon kanssa. Parempaa niittomiestä ei ollut pitäjäässä, ja kun isä Per oli nähnyt, kuinka työ oli sujunut ensimmäisenä päivänä, kun Johannes oli Granhyttassa, virkkoi hän vaimolleen:
— Se on tuhatta mieheksi tuo Johannes; anna hänelle kolme munaa kahden sijasta eineeksi.