Kun rautatie oli valmis.
Kuin uinuva tarutar, jota vielä ei ole herättänyt kuninkaanpojan suudelma, lepäsi samanlaisena kuin vuosisatoja sitte, tuo pieni, kivinen, metsien, järvien ja vuorien lomassa pienine viljelystilkkuineen otsallaan ja miljoonine kääpiömäisine pehkoineen köyhällä povellaan, joka vaivalla salli uutterien käsien saada siitä niukkaa elatusta nälkäisiin suihin.
Ainoastaan etäältä olivat seudun lapset kuulleet kohoavan viljelyksen aallon syöksyvän esiin höyrypillin vihellyksessä. Yhdellä oli poika, joka monta vuotta oli ollut rautatien työssä tuolla kaukana Norrlannissa, toisella tytär, joka oli saanut kadehdittavan paikan muutaman rautatiehotellin siivoojana ja kirkkoväärtiläiset oli kerran valjastaneet Puttensa kärryjen eteen ja kulkeneet 5 penikulmaa lähimmälle rautatieasemalle ja sieltä menneet rautatiellä muutaman sisaren luo Skåneen, jota he eivät olleet nähneet kolmeenkymmeneen vuoteen. Ja vielä Gatetorpan Sissalla oli muuan serkku Itä-götalannissa, jonka porsaan yli oli lokomotiivi ajanut, niin että kyllä tunnettiin vuosisadan uusi matkanvälittäjä, kyllä.
Mutta ei koskaan uskottu, että höyryhepo kerran henkisi nokista henkeään oman kodin koivuihin tuolla etäällä sisämaassa honkien ja petäjäin keskellä.
Sitte olivat lääninkaupungin johtavat miehet ja paikkakunnan tilanomistajat, Stenbergan nimismiehen kannattamina, joka oli kaikin puolin tulevaisuuden mies, alkaneet miettiä, että tuossa köyhässä seudussa oli kuitenkin metsiä, jotka olivat kullan arvoisia, kun vaan eivät kalliit rahdit vie kaikkea voittoa, sekä soita, jotka kauvan olivat kaivanneet ojitusta samaten kuin niiden omistajat jyviä ja ravintoa, vaikka ei kummatkaan olleet ymmärtäneet toisiaan.
Sitte seurasi viisauden ja yrittelijäisyyden tavallinen taistelu tiedottomuutta ja etuluuloja vastaan, uuden taistelu vanhaa vastaan, ja kun sitte vihdoin itsekukin oli vakuutettu, että tuo voimakaskeuhkoinen varsa ja messingiltä hohtavat silat eivät olleet mikään Belzebub tai Antikristus, eivät polttaisi heitä eikä tuhoaisi heitä, niin kuitenkin johtui paljon riitaa erilaisten osakkeiden summasta ja uuden tien suunnasta. Nyt oli kyllä 5 penikulmaa likimmäiselle rautatieasemalle, mutta nyt ei olisi sitä tahdottu olevan kuin korkeintaan puoli penikulmaa, ja sen mukaan tehtiin kustannuksia.
Linjaa oli oikeastaan 4 penikulmaa, mutta insinööri oli laskenut, että jos nyt seurattaisiin kaikkein toivomuksia, niin tulisi sitä kokonaista 18, niin että hän viimein suutuksissaan ehdotti, että hänen sijastaan mutkitteleva jänis saisi linjan määritellä. — Vaadittiin kärsivällisyyttä, asian harrastusta ja rakkautta kotoseutuun voidakseen yhdistää ja puhua järkeä kaikille noille taisteleville mieliteoille. Mutta lopulta onnistui.
Sitte tulivat insinöörit, asettivat kojeensa metsärinteelle ja kätyrit iskivät keppejä maahan ja tekivät merkkejä puihin, ja vanha "Tähti" tuolla etäällä torpassa nosti kummissaan tuuhean kuusen alla sarvikkaan päänsä kimaltelevaa diopteria kohti ja piti, ettei hän ollut koskaan nähnyt sellaista sen jälkeen kuin hän oli pieni vasikka.
Ja pian senjälkeen alettiin louhimaan ja ampumaan kallioita, jotta ääni kuului ja moni neljännes-talonpoika, joka päänsä ympäri oli miettinyt, mistä saada ne muutamat kruunut, jotka vuosittain menivät häneltäkin kunnan yhteisen osakkeenottovelan koron suorittamiseksi, piti, ettei asia ollutkaan niin vaarallinen, kun hänen poikansa voivat käydä rautatien työssä ja ansaita kaksi ja viiskymmentä päivässä.
Ehkä oli myös vastaisuudessa parempi, kun sai ajaa puuainesten ja viljan jäämän saman viikon sisällä rautatieasemalle kuin maata ja kinata koko talven ajamalla niitä kaupunkiin, tai antaa ne kulkuostajille kotona, mistä hinnasta ne suvaitsivat ottaa. Ehkä saattoi myös täten säästyneen työvoiman käyttää suon perkaamiseksi tuolla metsä-alhossa, sillä seurauksella, että muuan kapanala tuota suurta viljamaata maksoi koko tilan rautatievelan; ehkä koko Stenbergassa tulisi aivan toisellainen yrittelijäisyys alulle, kun höyryn ja sähkön pienet haltijat alkoivat päästä taloon.