Niin, se oli kaikin puolin mahdollista.
Nyt oli viimeinen santajuna kulkenut, ja molemmat Ruotsin raudasta Englannissa tehdyt lokomotiivit vierivät tasaisesti rataa pitkin penikulman penikulman perästä läpi metsien, salojen, louhittujen kallioiden, yli yksinäisen kankaan ja välkkyvän veden.
Juhlajunan ensimmäisessä liputetussa vaunussa seisoi itse kuningas sinikeltanen töyhtö hatussaan. Ei nyt ollut kysymystä verisellä taistelulla elämästä ja kuolemasta viedä noita värejä voittoon; unohdettiin kuninkaalla olevan sotilaspuvun, nähtiin vain sinisen värin kuvaavan uskollisuutta, jota ympäröi tulevien aikojen ihanoiden satojen kellervä kulta.
Loppuaseman juhlallisesti koristellussa tavaramakasiinissa syötiin päivällinen, mikä maksoi 30 kruunua niille, joilla oli varoja jakaa vatsan kanssa sydämmen riemuja. Ja siellä pidettiin paljon puheita ja pitkiä puheita, ylpeitä, sukkelia ja tuhmia puheita. Tavarakillan kupeessa oli nuora kiinnitetty seinästä seinään, ja siellä sen takana seisoivat ne, jotka eivät voineet ottaa osaa niin kalleihin aterioihin, mutta silti ne olivat melkein yhtä iloisia: he kuulivat puheet, näkivät kuninkaan ja maaherran sekä yhtyivät hurrahuutoihin, sillä täällä vallitsi yleinen äänestys-oikeus molemmin puolin "raja-aitaa", eikä kukaan huutanut: "pois raja-aidat", sillä se olisi maksanut kolmekymmentä kruunua.
Ja ne, jotka seisoivat raja-aidan yläpuolella, tunsivat itsensä paljon enemmän "ahdistetuiksi" kuin ne, jotka seisoivat sen alapuolella.
Sitte piti juhlajunan vihdoin palata takaisin.
Mutta Jöns-torppari, joka oli kulkenut kaksi penikulmaa jalkaisin pieni poikansa käsivarrellaan, hän oli ikävistynyt seisomaan tavaramakasiinin kaikkein syrjäisimmässä kopessa ja vain turvaumaan omaan pussiinsa samalla kun patruuni, hänen isänisänsä, istui syömässä parsaruohoja ja kinkkua, ja sentähden oli hän lähtenyt kotiin niin varhain etukäteen, että hän illalla jo seisoi pienen kaalitarhansa veräjällä, kun sohajava ääni ja kaksi punasenhehkuvaa silmää ilmaisivat juhlajunan palausta.
Tuo inhimillisen älyn ohi rientävä voitonmerkki lipui sukkelaan mökin halvan työntekijän ohi, ja Jöns-torppari tunsi himmeästi hitaassa sielussaan, että tuo on uudenajan tuloa torpparein ja talonpoikain koteihin, tasa-arvoisuuden ja veljestymisen ajan höyryhevon, kevyen kulunvälittäjän muodossa, ajan, joka jo on lunastanut pikajunapiletit isänmaamme kaukaisemmillekin kolkille, ja jonka ystävällinen valo loistaa yhdessä tiedon, inhimillisyyden ja rakkauden kirkkaan, tasaisen leimun kanssa syrjäyttäen kateuden, säätyerotuksen ja epäilyksen veripunasen, sähisevän loisteen.
Pikku Pietari ilakoi äänekkäästi isän käsivarrella ja taputti pieniä, likaisia käsiään hehkuville pisteille, jotka katosivat kaukaisuuteen. — Riemuitse vapaasti, sinä pikkunen! Se olet sinä, joka saat niittää voiton hedelmät ja seisoen hartioillamme yllät sinä sinne, jonne me emme kerjenneet!
* * * * *