Edemmäksi rivakasti matkasi höyryhepo yön pimeydessä ja häiritsi kipunoillaan järven rannalla keijukaisten tanssin. Ja ne tiedustelivat kuningattareltaan, mikä kumma se oli, joka syöksyi esiin kumussa ja räyskeessä levon hiljaisena hetkenä.
Keijukais-kuningatar piilotti kasvonsa kullanhohtaviin kiharoihinsa. Hän ymmärsi, että hänen aikansa oli kaikki, että leikit, unelmat ja kuutamohaaveilut eivät enää säilyisi höyryn aikakautena, hän ymmärsi, että nyt oli sivistyksen nuori, elinvoimainen kuninkaanpoika ainiaaksi iskenyt rautaisen käsivartensa metsäneidon viheriäisten nivusten ympärille, nyt oli tarujen prinssi suudellut laihojen uinuvan immen eloon vuosisatojen horroksesta, nyt antaisi isänmaan köyhä, kutistuva povi ehkä elatusta kylliksi uutterille pojilleen.
"Kun juna kiitää kohti Göteporia."
Sittenkun minä tulin niin vanhaksi, että rupesin ajattelemaan itsenäisesti, en ole koskaan yhtynyt tuohon ajattelemattomaan rähinään puuttuvasta isänmaanrakkaudesta niissä, jotka etsivät onneaan ja leipäänsä vieraassa maassa.
Sanottakoon mitä tahansa "petollisista heijastuksista" siellä menestymisestä, "kiusauksista" ja "kevytmielisyydestä", kohtaavista "katkeroista kokemuksista" ja "myöhäisestä katumuksesta", mutta älköön puhuttako "puuttuvasta isänmaanrakkaudesta", sillä myötätuntoisuus vanhaan Ruotsiin on tavallisesti paljon voimakkaampi vanhassa torpparissa, joka työn hien lämpimillä pisaroilla on kostuttanut sen maan, jossa hän viimeisimpään asti on kokenut saada elämän leipänsä, kuin esim. tuossa tilanomistajassa valtiopäivämiehessä, joka valtiopäivillä täyttää osapuilleen samaa ajatustapaa, eikä harvoin samoja sanoja neuvoteltaessa uhrauksista maan itsenäisyyden eduksi kuin joita lähimmäisimmällä kauppatorilla kaupatessaan tynnyrin perunoita.
Voi kyllä olla asianlaita niin, että kurjuudessa kasvaneen tunteet eivät niin erittäin riipu historiallisessa isänmaassa, voi tapahtua, että tuo riiviö voisi vaeltaa lävitse koko Riddarholmin hautaholvin ja puolet Kansallismuseosta tuntematta erityistä ihastusta, ja voi olla niinkin, ettei hän pidä Kaarle XII:sta kyllin viisaana. Mutta tuohon kaikkeen on syynä hänen puutteellinen kasvatuksensa. Pitää lukea paljon historiallisia oppikirjoja, juoda paljon punssin isänmaansa maljoiksi kuninkaallisina syntymä- ja nimipäivinä, kuulla monta koreaa juhlapuhetta, ja, jos mahdollista, olla kantanut tarkka-ampujan univormua taikka kuulua "asevelvollisuuden ystäviin", voidakseen oikein tajuta "isänmaan" aivan noin.
Taitamaton, köyhä raukka, ei hänellä ole varoja rakastaa maatansa noin perin pohjin ja silminnähtävästi. Mutta hän rakastaa pientä metsämäkeä, jossa hänen tupansa seisoo, hän rakastaa säännötöntä, kivistä sarkaansa, jonka hän on perkannut, hän rakastaa kirkkotarhan lehmuksia, joiden alla väsyneet isoisät lepäävät ja hän tuntee helliä tunteita vanhaa, ränsistynyttä alttariaitausta kohtaan, jonka edessä hän uudisti kasteenliittonsa nuorena, jolloin toive vielä eli sydämessä ja tulevaisuus kajasti valoisammalta.
Voi kyllä olla, että tuo on kovin puutteellista isämaanrakkautta, isänmaanrakkautta pienoiskoossa, mutta se on varojen ja tilan mukaista, niin syvää kuin se voi olla puukenkien ja paikattujen nahkahousujen käyttäjällä 5-1/2 jalkaa korkean katon alla.
Ja minä kyllä luulen, että myöskin tuo rakkaus kaikessa epärunollisessa vaatimattomuudessaan kelpaisi kyllä koettelemuksen hetkenä, sillä jos Pekka rakastaa yhden tynnyrinalan isänmaata, Matti kaksi j.n.e., niin voi kyllä maa kokonaisuudessaan olla rakastettu ilman punssia ja koreita puheita laulun ohessa muistojuhlina.
Sillä torppari ja mäkitupalainen uskaltaisi kyllä mitä tahansa estääksensä pienen kotinsa hävittämistä ja laihan sarkansa sotkemista, eikä sen pitäisi olla minkään voittamattoman vaikeuden vakuuttaa häntä, että tätä kotia väliin pitää puolustaa muutamia penikulmia kivimuurilta, joka ympäröipi aitauksen, muutaman tuhannen samallaisen kodin omistajan seurassa, ruunun nutussa kivääri kädessä ja henki alttiina.