Siten on meillä ruotsalainen sotilas valmiina. Ja me tiedämme, että hän vuodattaa vertaan nurisematta ja kuolee ilman pelkoa. Niin paljon historiaa taidamme me kaikki.
Mutta kun köyhällä rahvaan pojalla ei ole rahoja eikä luottoa ostaa itselleen pienintäkään tilusosaa, niin silloin hän viljelee palan peltoa toisen tiluksilta ja rakentaa sinne itselleen tuvan. "Sydämmen" on hän tavallisesti jo ennen voittanut; sellaisia on kyllin tuolla maalla, ja nuoret miehet hyvin helposti voittavat ne rivakkuudellaan, vaikka ei niitä peitäkään silkit eikä kureliivit.
Ja kuitenkin voi heidän joukossa väliin löytyä pieniä oikein hyviä ja uskollisia sydämmiä, vaatimattomia ja yksinkertaisia, tietysti; mutta ne kestävät uhraavassa alttiiksiantavaisuudessa, vaivoissa ja kieltäymyksissä ihmisijän eli niille paikoille.
Maanomistaja on levollinen niin kauan kuin hänen alustalaisensa eivät ole saaneet mitään erityistä viljelystä metsätörmästä. Sitte vaatii hän maapalasesta, josta hän sitä ennen ei saanut mitään, mitättömän veron tai jonkun päivätyön.
Mutta asumus kasvaa, sarat suurenevat ja kerrotaan, että tuo uusi torppa erityisemmin hyvänä vuonna on antanut kokonaista kymmenen tynnyriä viljaa, paitsi perunoita ja papuja.
— Kyllä sinä nyt saat tehdä kaksi päivätyötä viikossa torpasta, kun sinulla on noin hyvästi, puhuu maanomistaja, ja torppari tekee ne, sillä koti on jo tullut hänelle rakkaaksi, hänen lapsensa ovat siellä syntyneet, hänellä on pieni kukkaistarha eteläisen tuvan päädyssä ja neljä kirsimarjapensaspahasta veräjän tykönä. Ei hän voi jättää kaikkea tuota suloutta!
Ja niin tarttuu hän rivakammin lapioon ja kuokkaan, jotta pian pari kapanalaa uutta peltoa on vanhan vieressä. Maanomistaja näkee sen ja arvelee, että torppari noin hyvin voipana voi tehdä hänelle kymmenen ylimääräistä leikkuupäivätyötä. Hän saa nekin, sillä torpparin selkä on jo kumara ja hänen on jo raskasta jättää sitä maata, jonka hän on ostanut omien jäntereidensä katoavalla voimalla.
Mutta isäntä ei tule koskaan tyytyväiseksi. Parin vuoden takaa tahtoo hän kolme päivätyötä viikossa ja samaan aikaan tulee kirje veli Pekalta Amerikassa, että hänellä on siellä hyvin ja mielellään tahtoo lähettää vapaapiljetit sukulaisille.
Taistelu on usein suuri ennenkuin päätös tehdään matkustamisen tai jäämisen väliltä. Mökki on vuosien kuluessa tullut niin rakkaaksi, ja nuo pienet peltotilkut ovat luojansa ylpeys. Jokainen kivi, jokainen väännetty kanto huutaa: "Muista, muista!" Äiti itkee ja toivoo mieluimmin, että hän jo lepäisi haudassa.
Ehkä kuitenkin tulisi vielä toimeen noilla kolmella päivätyöllä viikossa, mutta onko mitään takeita, ett'eivät pian lisäydy neljään tai viiteen, viime lopuksi velvollisuudeksi olla täytenä renkinä kartanossa koko viikon. On hirveää olla alituisesti noin toisen mielivallassa.