Lassi ja Emma tulivat ensiksi, mutta loppupalan saivat he kävellä, sillä metsän läpi vei vain jalkapolku tuvalle ja hetken takaa kuului askeltamista mäellä ja rapisi pensaissa.
— Nyt tulee Kalle! sanoi Emma.
Mutta se oli vain punakirjava vasikkamullikka, joka yksikseen hyppeli haassa.
Hetken takaa olivat kuitenkin kaikki koossa, ja tuo pieni toimi oli pian ohitse, isä ja äiti jäivät yksinään pienen piikansa kanssa, ja Lassi polvistui kaappisängyn viereen, missä vaimo makasi.
Mutta ei sitä varten, että hän olisi pää vaimonsa rinnalla uneksinut tuon pienen olennon tulevaisuudesta, jolle he molemmat olivat antaneet elämän, vaan ainoastaan ottaakseen esille puukenkänsä, kun hän menisi ulos kaivamaan ojaa seuraavana aamuna.
Mutta ennenkuin hän sammutti läkkilampun paneutuakseen maata viereiseen sohvaan, kääntyi hän puhumaan vaimolleen:
— Sissa, nyt on siitä kulunut neljä päivää, kun lapsi syntyi; luuletko voivasi huomen aamulla nousta ylös ja kuokkia ylös tarhasta perunat? Minä pelkään, että ne ehkä paleltuvat.
Vaikka Sissa tunteekin itsensä niin heikoksi ja kurjaksi, ett'ei hän voi liikuttaa kättä eikä jalkaa, niin tuntee hän myöskin voimakkaamman oikeuden ja köyhän osan ja vastaa raikkaasti, vaikka silmissä kiiltääkin kyyneleitä:
— Niin, Lassi minä kyllä koetan.
Pikku Tiina nukkuu sikeästi. Nuku niin kauvan kuin sinä saat, pikkuraukka! Ajan päälle kyllä saat tietää, tuleeko sinun kohtaloksesi viettää kaiken elämäsi kieltäymyksissä pienessä mäkituvassa niinkuin äitisi, tai onko se oleva vielä huonompi, että sinut Meklenburgin jostain maakartanosta potkaistaan kotiseudulle halveksittuna ja häväistynä tai saatko ravintolan ummehtuneessa ilmassa kuulla ilkkuilevan hellyyden sanoja, kuulla kuiskattavan korviisi huvittelevilta huulilta.