Siellä seisoimme nyt Jaska ja minä 14 tunnin ajan, aamiais- ja päivällisajaksi vain hiukan keskeyttäen. Kova pakkanen ei minulle mitään tehnyt, sillä kyllä minä lämpimänä aina pysyin. Kun pienet kädet alkoivat puutua tai kun olin kaatumaisillani ja nukkumaisillani siinä seisoissani, tai kun käsivarret särkivät niin että olin vähällä huutaa, silloin osasi isäntäni jollakin ytimekkäällä sanalla minua virkistää: "Lyö niin että kuuluu, poika!" — "Elä pelkää, että siellä olkien joukossa on mitään silmälaseja, lyö vaan niin että rätisee!" — — "Seisot juuri kun leikkisit jonkun kissanpojan kanssa!" — "Elä nuku, poika!" Iltasin, kun tulimme tupaan, kiipesi Jaska piankin sänkyynsä, josta äänekäs kuorsaaminen pian ilmoitti hänen tekevän parastaan kootakseen voimia huomispäivän ponnistuksiin. Mutta minä sain vielä toimittaa askareita navetassa, kuoria perunoita, kartata villoja, olla lapsenpiikana y.m., mitä emäntä vaan voi keksiä, kunnes kello tuli kahdeksan, jolloin syötiin ja mentiin levolle.
Hauskempaa oli metsässä, missä Jaska kaasi puita ja minä kuorin ne. Parempi oli keväisin pelloilla äkeen perässä, ja kesäisin niityillä, missä joki juoksi aivan talon maiden läpi, linnut lauloivat ja suorsat -leikkivät vedessä. Mutta kovaa oli työ, lepo riittämätön silloinkin ja ravinto mahdollisimman huono.
Siten kului kolme vuotta, kunnes olin "lukenut itseni edes", mikä tapahtui jo samana keväänä kun täytin neljätoista vuotta. Seisoin alinna käytävällä, ylläni liinatakki, jota Pohjosen emäntä parhaansa mukaan oli koettanut värjätä mustaksi, yritys, joka menestyi vain osittain; siitä tuli mustanruskea, mustempia ja vaaleampia täpliä vierekkäin aivan kuin pantterin nahkassa. Heillä ei ollut varaa antaa minulle parempaa; viimeiseksi vuodeksi oli Jaska huutanut minut vain viidestätoista kruunusta. Arveltiin, että minä jo aloin ansaita elatukseni, ja sen minä todella uskon itsekin.
Mutta Vapahtajan katse alttaritaululta oli yhtä lempeä pienelle ruotulaiselle kuin lautamiehen Kustaallekin, joka seisoi ensimäisenä. Jos taas salaa heitimme katseen penkkiriveihin, oli siellä suuri ero. Melkein kaikilla lapsilla oli siellä vanhemmat tai sukulaisia, jotka rakkain katsein seurasivat jokaista heidän liikettään ja hymyilivät tyytyväisyydestä kun vastaukset sattuivat jotakuinkin oikein.
Minulla ei ollut ketään.
Niin ainakin luulin. Mutta kun lupaukset oli annettu, ja kukin nuorista kirkonmäellä haki omaistensa seuran, saaden osansa kirkkoeväistä, ja kun minä seisoin yksinäni ja alakuloisena vilkasta elämää ympärilläni katsellen, sukelsi äkkiä pieni käsi käteeni ja kaino ääni kuiskasi:
"Pyysin emännältä lupaa saada tulla sinua katsomaan tänään, ja hän antoi minulle nämä tuliaisiksi."
"Tule, pikku Nisse!"
Ja niin vei Hanna sisko minut lukkarin puuliiterin taakse ja otti pienestä likaisesta nenäliinasta esille harmahtavan sokuripalasen ja sangen kovan vesirinkelin.
Ylpeys loisti pikku sisaren silmistä hänen näin sanoessaan, ja hänellä oli syytäkin siihen, niin iloiseksi oli hän tehnyt minut. Ei jäänyt pieni ruotulais Nissekään aivan osattomaksi rakkaudesta ja rinkeleistä tänä tärkeänä päivänä.