Hanna katseli minua vakavasti ja viisaan näköisenä minun herkutellessani hänen tuomisillaan. Hänellä nähtävästi oli jotakin mielessä. Lopulta se tuli esiin:
"Nisse, tiedätkö, missä äiti ja isä lepäävät?"
Tunsin piston sydämessäni. Tuota en ollut koskaan ajatellut. Avuttomana harhaili katseeni hoitamattoman ruohopeitteisen hautausmaan osan yli, mihin köyhät haudattiin.
"Jospa uskaltaisin kysyä joltakin", arveli Hanna.
Tunsin itseni niin pieneksi, köyhäksi ja huonoksi, että vaikka suuresti kaipasinkin hetkeksi saada painaa pienet kasvoni ruohoon isän ja äidin haudalla, ei kuitenkaan tehnyt mieleni kääntyä kysymyksellä kenenkään puoleen. Otin kuitenkin pari askelta talleja päin.
"Ei, anna olla, voisivat vaan tiuskaista meille", sanoi Hanna ja pidätti minua takin liepeestä.
Tämän päivän, Helatuorstain, jälkeen alkoi elämä Pohjoistalossa taas kulkea entistä yksitoikkoista rataansa; tähän asti olivat pappilassa käynnit sitä hiukan vilkastuttaneet.
En tuntenut mitään kaunaa Jaskaa ja hänen vaimoansa kohtaan, en kovan työn, enkä huonon ruuankaan takia, en siitä, että toisinaan antoivat minulle selkään enkä siitä, että panivat minun nukkumaan likavesisaavin viereen. Mutta eräänä päivänä kesällä kun meillä päivälliseksi oli ollut pieni sillinpala ja hyvin huonoa perunakeittoa, lähetettiin minut hakaan hakemaan hevosta heinänkorjuuseen. Jaskan piti sill'aikaa "laittaa heinähäkit kuntoon". Pläsi sattui olemaan aivan veräjän suulla, ja kymmenen minuutin perästä minä taas jo avasin tuvan oven ja ilmoitin:
"Pläsi on jo pihalla, ja…"
Sanat tarttuivat kurkkuuni. Siellä istuivat Jaska ja emäntä ja kaikki lapset ja ajoivat sisäänsä vehnäpuuroa ja maitoa. Niiden muutamien vaivasten lusikallisten vuoksi, mitkä olisivat tulleet huutopojan osaksi, piti nämä pienet kemut pidettämän salassa häneltä! Änkyttäen ja pelästyen omaa rohkeuttani sanoin: