"Herra Jumala, onko jo illallisaika?"
Emäntä veti huivin silmilleen ja katseli alas maitovatiin.
"Satuin löytämään tämän pienen maitotilkan kaapista. Ota lusikkasi, poika!"
Vähäpätöisimmätkin tapahtumat tulivat suuriksi käännekohdiksi Pohjoistalon yksitoikkoisessa elämässä. Maantie kulki aivan talon vieritse, ja herrasvaunujen ohi ajaminen antoi keskustelun aihetta koko päiväksi. Ja kun oli markkinat kauppalassa puolentoista penikulman päässä, laitti Jaska aina niin, että olimme työssä tien vieressä niin että hän sai nähdä kaikki ohi vietävät elukat ja jutella jonkun sanan niiden omistajien kanssa. Viinaa ei ollut markkinoilla saatavissa, lukuunottamatta sitä vähää, minkä pari kahvieukkoa kahvikupeissaan saattoivat tarjota siltavoudin selän takana, ja sen vuoksi oli useimmilla lekkerit itsellä mukana. Jos joku oikein vanha hyvä tuttu sattui ohi kulkemaan, niin otti hän pienen naukun yhdessä Jaskan kanssa. Väliin ei yksi naukku riittänytkään, ja silloin isäntäni maailmankatsomus muuttui paljon valoisammaksi. Sellaisessa juhlallisessa tilaisuudessa kertoi hän kerran, että isäni jossakin huutokaupassa oli pelastanut hänet selkäsaunasta, alkoi itkeä kauan pidätetyn kiitollisuuden kyyneleitä ja antoi minulle kaksikymmentä äyriä puhdasta rahaa, ainoat kolmen vuoden aikana.
Mutta kaikkein juhlallisinta oli niinä kolmena neljänä kertana vuodessa kun matkakauppias tuli. Maakauppa oli silloin vielä kapalossaan, meidän pitäjässämme ei ollut ainoatakaan avointa kauppapuotia; kaikki, mitä emäntä ja piiat tiesivät maailman komeudesta ja ylellisyydestä, supistui siihen, mitä he olivat nähneet Lassi Anderssonin käynneillä. Ja Lassi Andersson oli juuri sama kiertävä liikemies, joka kerran oli saanut osakseen minun ikuisen kiitollisuuteni runsaasti palkitsemalla minun vaivani viisikymmenäyrisellä.
Harvoin tuli kysymykseen, että emäntä olisi ostanut jotakin; piika sitä ei tehnyt koskaan. Mutta Pohjoistalossa sopi kauppa-Lassin hyvin levätä yö, väliinpä päiväkin, ja silloin tehtiin vuode porstuanperäkamariin ja parasta, mitä talo voi tarjota, tuotiin esiin hänen kestitsemisekseen. Eikä Poltekaan tallissa voinut huonommin. Ottaa maksua sellaisesta vieraanvaraisuudesta pidettiin siihen aikaan talonpoikaistalossa häpeänä, mutta palkitsemattakaan se ei saanut jäädä, ja niin sai emäntä joka kerta pieniä lahjoja, nenäliinoja, kampoja, saippuoita, sormustimia, rintasokeria ja muuta sellaista, väliin loistavan korean päähuivinkin, puhumattakaan siitä että kauppa-Lassi toimitti taloon niin paljon "rotansokeria" (arsenikkia) kuin vuoden mittaan tarvittiin hiiriä, kipeitä lehmiä y.m. varten. Tätä kiellettyä tavaraa siihen aikaan jokainen kiertävä kauppamies kuletti mukanaan suuret määrät.
Ja sitte saimme me kaupantekijäisiksi nähdä laatikkojen kaiken ihanuuden, kun Lassi jolloinkin levätessään tarkasteli ja järjesteli varastojaan. Jaska ja emäntä muistivat Lassin jo niiltä ajoilta kun hän kulki ympäri laukku selässä. Silloinkin jo myi hän monenlaista tavaraa; nyt kun hänellä oli hevonen ja vankkurit, oli hänen varastonsa oikein suuremmoinen.
Jos emäntä parhaansa mukaan hoiteli Lassia, tuhlasin minä yhtä itsekkäästä syystä hellimmän huolenpitoni Pollelle. Minä su'in ja harjasin sitä, sekotin täysin kourin jauhoja sen silppuun ja varastin sille emännän parhaimpia vasikanheiniä. Kaksikymmentäviisi äyriä oli vähin määrä, minkä Lassi minulle antoi juomarahaksi ja viimeisenä jouluna kun olin Pohjoistalossa sain pienen, korean pumpulikaulaliinan, joka oli vähintäin kuutta loistavaa väriä. Vakuutan, ettei mikään korukalu koko elämässäni, ei edes vaasantähti, ole tuottanut minulle niin suurta iloa kuin tämä huivi.
Mutta vielä suurempi palkinto odotti minua.
Huolenpitoni Pollesta tuli yhä enemmän huomatuksi. Sain myöskin auttaa tavaroiden sisälle kantamisessa ja pakkaamisessa, enkä kait osoittautunut aivan tyhmäksi siinä toimessa.