Minä menin, mutt'en tietystikään kauemmaksi kuin toiselle puolelle tuvan ovea, jonka avainreikään sovitin korvani. Soimatkoon minua tästä joka haluaa.
Ja nyt minä oikein sain kuulla, kuinka suuren arvoinen nuori mies minä olin talossa. En ihmettele, ett'ei Jaska tahtonut tehdä nuorta mieltäni itserakkaaksi kaikella tuolla ylistyksellä.
Olin melkein suuren rengin veroinen. Osasin tehdä kaikkea, olin tottelevainen ja järjestystä harrastava. Ja sitte sai hän minusta kolmekymmentä kruunua vaivaishoitohallitukselta.
"Vieläkö nytkin, kun hän on päässyt edes?" kysyi Lassi.
"Totta tosiaan, vielä vuoden ajan."
Siinä Pohjosen Jaska rohkeasti pani omiaan, sillä viime vuodelta ei hän enää saanut kuin viisitoista kruunua, ja sekin vuosi loppui jo kahden viikon perästä. Olin vähällä syöstä sisään ja huutaa: "Sinä valehtelet!" Mutta hiljaa, nyt puhui Lassi taas.
"Minä pidän pojasta. Paljonko tahdotte välirahoja, että hän saisi seurata minua jo tänään?"
"Kellekään muulle en minä häntä antaisi mistään hinnasta maailmassa, mutta tehdäkseni Anderssonille palveluksen, annan pojan hänelle viidestäkymmenestä kruunusta."
"Oletteko te aivan rutihullu, Jaska? Komean hamekankaan Liisa muorille annan, enkä mitään muuta."
"Hiis vieköön, jos annan alle neljänkymmenen viiden", arveli Jaska.