Sellaisissa kelpopaikoissa kului hyvä aika, ennenkuin Lassi alkoi puhua kaupoista. Ensin täytyi hänen tietää, kuinka vanhaemäntä jaksoi, ja oliko lehmä, joka hänen viimeksi täällä käydessään oli saanut perunan kurkkuunsa, jo parantunut, ja kuinka hevoskaupat olivat luonnistaneet. Sitten hän hetken oltuaan vaiti saattoi sanoa:
"Näeppäs vaan, kuinka teidän Liinasta on tullut suuri ja korea tyttö.
Hän kai menee rippikouluun nyt keväällä, arvaan ma?"
"Niin pitäisi mennä. Tuo kauppa-Lassihan nyt vasta on merkillinen, kun noin välittää meidän kakaroistamme!" hymyili emäntä.
"Hamekankaan ja valkosen esiliinan ja virsikirjan ja batistinenäliinan tietysti olette jo hänelle hankkineet."
"Emme olekaan, emmepä niinkään. Täällä on kyllä käynyt kaupustelijoita, jotka ovat tarjonneet sekä paramatta- että indiaanakangasta ja pääliinoja uskomattoman halvasta; mutta minä olen aina sanonut: 'Odotetaan kunnes kauppa-Lassi tulee, sillä häneltä me ostimme tytön kastepuvun ja häneltä ostettiin myötäjäiset, kun vanhin tytär meni naimisiin'."
Saadessaan sellaisia todistuksia siitä, kuinka lujaan hän oli juurtunut kansan suosioon, loistivat kauppa-Lassin pyöreät kasvot, hän puristi lujasti emännän kättä ja sanoi:
"Kiitoksia teille, Kaisa muori! Minä en teitä tässä kaupassa tule pettämään. Tuo sisään laatikko, jossa on mustat kankaat, Nisse, niin saamme nähdä!"
Niin toin minä sisään sen laatikon ja jälkeenpäin vielä kaksi, kolme lisää ja joskus, suuremmissa talonpoikaispaikoissa myimme sadankin kruunun edestä, ja kun olin ollut mukana jonkun aikaa ja aloin ymmärtää tavaroita ja hintoja, niin ymmärsin minä myöskin, ettei Lassi ketään pettänyt, ei koskaan ottanut suurempaa hintaa siltä, joka ei ollenkaan tavaroista mitään ymmärtänyt, kuin siltäkään, joka valikoi ja tinki vallan kauheasti. Ja jos kauppahuonetta Jönsson ja Poika tässä kaupungissa kiitetään rehellisyydestä ja ostajien reilusta kohtelemisesta, niin on sillä vaan lausuttu kiitokset Lassin liike-periaatteille.
Sellainen oli isäntäni. Ystäväni ja palvelustoverini Polle oli myöskin lajinsa parhaita, sen saatte uskoa. Se oli keskikokoinen, voimakas, tuttavuutemme alussa jo vanhemmalle puolelle ikäänsä päässyt, tummanruskea pohjanmaan hevonen, joka mäkeä ylös ja mäkeä alas kulki samanlaista tasaista menoa, hätiköimättä, mutta myöskään uupumatta, vaikkapa perässä, tavaravaraston uudistuksen jälkeen voi ollakin seitsemänkymmenen viiden leiviskän paino. Piiskaa ei meillä koskaan ollut, ja harvoin näin minä hikistä karvaa Pollen lautasilla, ja lihava ja pyöreä hän oli, mutta jos niin tarvittiin, voitiin valoisina kesäöinä yhtä menoa kulkea kahdeksan tai yhdeksän tuntia pysähtymättä.
Vielä muistan ensimäisen syöttöpaikkamme. Olimme ajaneet pari penikulmaa Pohjoistalosta, myyneet jotakin pikkutavaraa viidessä tai kuudessa paikassa, saaneet kuulla, ettei mitään tarvittu kymmenkunnassa, mutta emme olleet tavanneet yhtään niistä paikoista, joissa Lassin oli tapana syöttää. Niin tulimme me kauniiseen mäntymetsään lähellä kimaltelevaa järveä ja Lassi ohjasi vankkurit tiepuoleen tuuhean männyn varjoon.