"Tässä me syömme päivällistä, Nisse!"
Vikkelänä kuin kala, haluten huomaavaisuudella ja avuliaisuudella osottaa hyväntekijälleni kiitollisuuttani, päästin minä Pollen aisoista, otin valjaat sen selästä, sidoin sen kiinni erääseen puuhun ja annoin eteen Pohjoistalosta mukaan ottamiamme meheviä ruohoja.
Sitte söimme me itse. Minä, joka olin tottunut huonon ruuan huonoimpiin paloihin ja ihmetteleviin katseihin, jotka terveen ruokahaluni ilmauksia kadehtivat, minä sain nyt toisen suuren voileivän ja läskipalasen toisensa perästä. Ja kauppa-Lassi hymyili nähdessään kuinka ruoka minulle maistui.
"Syö vaan vatsasi täyteen, poikaseni, äläkä pelkää maitoputelia!" kehotti hän minua.
Kun olimme lopettaneet, heittäytyi Lassi pitkäkseen sammaleille ja nukahti, sill'aikaa kun minä kävin Pollea juottamassa järvellä. Oli erinomaisen ihana päivä; minä olin niin iloinen, niin kiitollinen, niin ravittu hyvällä ruu'alla, että se vuosikausia ahdistusta kärsineelle pikku sydämelleni tuli liiaksi; minä kiersin käsivarteni Pollen kaulaan ja purskahdin itkemään poski Pollen ruskeata turkkia vastaan; nelijalkainen ystäväni suopeasti tuuppasi minua selkään, ihmetellen, mikä pikku ihmislasta vaivasikaan.
Kun kauppa-Lassi heräsi, oli Polle jo aisoissa ja isäntäni oli vaan astuttava kuormalle.
Ja niin sitä mentiin ulos avaraan maailmaan, talosta taloon, seudusta seutuun, talonpoikaistaloihin, joissa uunit olivat valkeiksi kalkitut ja kuihtuneita koivuja joka nurkassa Juhannuksen muistoina, herrastaloihin, joissa sunnuntai-iltasin tanssittiin tuvassa, ja nuori väki sai hyvät saaliit kauppa-Lassin päähuivi- ja liivikangasvarastosta, ja hänen nuori apulaisensa sai toisinaan pyörähtää itse patruunan tyttären kanssa, ja kyökissä hänelle annettiin kahvia leivän kanssa.
Tuli syksy ja talvi. Sade pieksi kasvojamme, suojus piti huolellisemmin kiinnittää tavaralaatikoiden yli, Polle laski päänsä päin tuulta, luimisti korviansa ja kiirehti vauhtia. Lumimyrskyt kietoivat mäet ja maat nietoksiin ja olimme vähällä tarttua kinoksiin, ennenkuin saavuimme siihen taloon, minne Lassi edellisenä keväänä oli jättänyt ajoneuvomme jalakset. Tuuli tunkeutui luitten ja ytimien läpi, ja pikku käsiäni piti minun muutama minuutti lämmittää Pollen leveätä rintaa vastaan, ennenkuin ne tulivat kyllin taipuviksi avaamaan valjaita ja kuorman köysiä.
Mutta yhtä iloinen olin minä silti. Hyvät vaatteet kun oli yllä, vatsa täynnä hyvää ruokaa ja isäntäni ystävälliset, hyväksyvät katseet perässäni, minne ikänä meninkään, ei minusta mikään tuntunut vaikealta.
Ja sitte tuli taas tyyntä ja kirkasta, talviaurinko pani korkeat kinokset tienvarrella kimaltelemaan, Polle korskui elämäniloaan ulos härmäiseen luontoon ja suuri kulkusemme helisi iloisesti.