"Josko minä tarvitsen jotakin! Etkö sitä voi nähdä, sinä pässinpää!
Sano minulle mitä minä en tarvitse, Lassi!"
Lassi laski ohjat viereensä, otti vanttuut, kädestään ja veti esiin lompakkonsa. Siitä hän otti viisi kymmenen kruunun seteliä ja antoi hänelle, kuiskaten:
"Turhaa on meidän puhella keskenämme. Jumala sinua auttakoon, naisparka!"
"Hohoo, vai olet nyt tullut körttiläiseksikin. Hyvästi! Kun sinua tarkemmin katson, niin enpä sentään olisi voinut tuollaisen luokse jäädä."
Ja niin kiirehti hän eteenpäin saadakseen kiinni seuralaisensa.
Olin sekä kummastunut että pelästynyt. Kuka oli tuo nainen, joka uskalsi noin puhua Lassille ja jolle tämä kuitenkin antoi viisikymmentä kruunua?
Päivällistä syötäessä kestikievarissa ei Lassi ollut entisensä kaltainen. Emäntä kysyi silkkihuiveja ja Lassi sanoi ettei meillä sellaisia ollut, vaikka juuri olimme kaupungista ostaneet kaksikymmentä kappaletta. Sitte otti hän ryypyn ja laitti itselleen suuren voileivän. Mutta haukattuaan pari palasta lykkäsi hän sen luotaan ja sanoi:
"Syö sinä, Nisse!"
Seuraavana yöni makasimme eräässä torpassa, missä meille oli tehty sija porstuanperäkamariin. Olin juuri nukkumaisillani, kun Lassi huokasi syvään ja sanoi:
"Nils!"