Koskaan ei sanaakaan minun palkastani, koskaan ei ajatusta jättää vanhentunut ystäväni. Eikö minulla, kuten Pollellakin, ollut kaikkea, mitä tarvitsin, ja lisäksi vielä kiitollisuutta ja rakkautta!
Oli kulunut joulu v. 1853. Kauppa-Lassi ei ollut oikein terve koko talvena. Hän tahtoi pitää pitkiä pysähdyksiä ja kernaasti levätä päivänkin milloin siellä milloin täällä. Öisin hän yski ja oli käheä päivisin. Niin tulimme eräänä tuimana tammikuun iltana erääseen parhaammista levähdyspaikoistamme, Peltoniemen lautamiestaloon. Lassi ei puhunut montaakaan sanaa, vaan meni heti nukkumaan. Aamulla minä herätin hänet kello seitsemän.
"Ole rauhassa, Nisse. Me lähdemme vasta yhdeksältä, Polle oli illalla niin väsynyt", sanoi Lassi ja nukkui taas.
Kun minä yhdeksän tienoissa jälleen herätin hänet vastasi hän puolinukuksissa:
"Odota vielä vähän. Nils; minä olen niin väsynyt."
Me olimme siellä sen päivän, ja seuraavana aamupäivänä huusi Lassi minut luoksensa.
"Jumala tietäköön, mikä minua vaivaa, Nils, mutta minun täytyy levätä pari päivää, Aja sinä pitäjän toinen osa, niin olen kyllä terve taas, kun palaat", määräsi Lassi.
Raskaalla sydämellä minä yksin istuin kuormalle, eikä minulla ollut mitään lepoa ennenkuin kahden päivän perästä taas ajoin lautamiehen taloon. Heitin ohjat Pollen selkään ja juoksin tupaan.
"Kuinka Lassi jaksaa?"
"Hän on pahasti kipeä, ja on kovin sinua odottanut", sanoi lautamies.