Kun olin saanut Pollen talliin ja menin Lassin luo, valtasi minut tuska ja kauhu. Kuolema oli jo painanut leimansa kauppa-Lassiin. Pyöreät lihavat kasvot olivat vajonneet kokoon, iho oli keltainen, ja vapiseva käsi, jonka hän minulle ojensi, oli kylmä ja voimaton.
"Hyvä että tulit, Nisse… odotan kirkkoherraa ja nimismiestä… kauppa-Lassilla on pian loppu käsissä… tahdon tehdä testamentin, Nils… ", kuiskasi hänen käheä äänensä.
Minä lankesin polvilleni vuoteen viereen ja kyyneleni vuosivat. Hänhän oli ainoa ystäväni maailmassa.
Kirkkoherra tuli ja nimismies tuoden paperia, kynän ja mustetta.
Selvästi, vakavasti vaikka heikolla äänellä määräsi kauppa-Lassi omaisuudestaan ja hän teki sen yksinkertaisesti kylläkin. Minun piti saada kaikki… Hevonen ja vankkurit, tavaravarasto ja saatavat ja säästöpankkikirjat, kaikki tulivat "minun rakkaalle nuorelle apulaiselleni, nuorukaiselle Nils Jönssonille, joka uskollisesti on palvellut minua useita vuosia."
Tuskan katkerimpanakin hetkenä on suloista niinkauvan kuin tunteet ovat nuoret ja lämpimät ja epäitsekkäät.
Olen vielä tänä päivänäkin ylpeä ajatellessani, ettei tämän testamentin kuuleminen, joka minusta, köyhästä, myydystä ruotupojasta, teki varakkaan miehen, silloin minussa hetkeksikään herättänyt muuta iloa, kuin minkä tunsin sen johdosta, että tiesin olevani hyväntekijälleni rakas. Tuo suuri, hämmästyttävä todistus siitä, kuinka paljon hän piti minusta, lisäsi vaan minun tuskaani hänen kadottamisestaan. Minä laskin pääni tyynylle hänen päänsä viereen ja nyyhkytin:
"Se on liian paljon, Lassi! Tulkaa Jeesuksen tähden vielä terveeksi ja pitäkää se itse vielä monta vuotta!"
Hän huokasi raskaasti, puristaessaan kättäni.
"Kiitos sinulle, Nils, hyvästä seurasta! Olet ollut uskollinen ystävä, ja minä toivon… että sinun käy hyvin… nyt kun tulet itsenäiseksi mieheksi. Älä itke, Nils! Minä… tunnen hyvin… että nyt kauppa-Lassi lähtee… viimeiselle matkalleen…"