Koko sen päivän ja seuraavan yön istuin minä vuoteen vieressä pitäen vanhan ystäväni kättä omassani. Ennenkuin kirkkoherra meni, oli hän ripittänyt Lassia, puhunut vakavasti hänen kanssaan ja antanut hänelle Pyhän Ehtoollisen. Se oli lapsensielu, joka keskustelun aikana kokonaan avautui papille. Mitään maailman silmissä pahaa hän ei koskaan ollut tehnyt, mitään häijyä hän harvoin oli ajatellut; mutta ijankaikkisuuden ovella hän tunsi, ettei tämä ollut kylliksi, että tämän elämän huoli liian paljon oli kääntänyt hänen mieltään ainoasta tarpeellisesta, jota hänen hurskas mielensä tosin ei koskaan ollut päästänyt näkyvistään, mutta ei myöskään tavotellut tärkeimpänä kaikesta.
Onneksi istui kauppa-Lassin kuolinvuoteen ääressä innokas, lämminsydäminen pappi, ei mikään virallinen palkkapaimen. Lempeinä, suloisina, lohduttavina hänen sanansa lankesivat tuohon levottomaan sydämeen.
Aina toisinaan yön pitkien, hiljaisten hetkien kuluessa mainitsi Lassi minua nimeltä ja teki suullisia lisäyksiä testamenttiinsa.
"Nils!"
"Mitä, isäntä?"
"Patamäen Juhon nuoren vaimon ei tarvitse maksaa mitään silkkisaalista, jonka hän osti minulta. Olen ollut hänen kumminsa."
* * * * *
"Oletko valveilla, poikaseni?"
"Kuinka voisitte luulla minun saattavan nukkua, Lassi?"
"Että sinä et koskaan myy Pollea ja että päästät hänet mailmasta, ennenkuin hän tulee liian heikoksi, sen minä tiedän?"