Kun hän mainitsi tuon vanhan uskopalvelijan, kolmannen seurastamme, tarttui ääni kurkkuuni; en voinut vastata, puristin vaan hänen kättänsä, ja Lassi nyökkäsi ymmärtäneenä.
* * * * *
"Vielä yksi asia, Nils!"
"Mitä sitte, isäntä?"
"Jos tapaat… tai kohtaat… tai saat kuulla… että hän on suuressa hädässä… nainen, jonka kohtasimme kankaalla… niin tee hänelle… niinkuin minä olisin tehnyt…"
"Sen lupaan."
Aamun koittaessa kauppa-Lassi nukkui, tyynesti ja hiljaa, ja kolmen päivän perästä haudattiin hän pitäjän kirkkotarhaan. Mitään ruumisvaunuja ei maaseudulla siihen aikaan käytetty, vaan minä tyhjensin vankkurit ja ajoin kauppa-Lassin hautaan hänen omalla Pollellaan.
Kun arkku porstuan ovella nostettiin vankkureihin, käänsi Polle vanhan pörröisen päänsä sivulle ja hirnahti, ja kun hän sitte lähti liikkeelle ponnistaen tapansa mukaan, raskaat vaunut liikkeelle saadakseen, ja tunsi kuinka keveä kuorma nyt oli, pudisti hän päätään eikä nähtävästi voinut ymmärtää, kuinka asiat olivat.
Kauppa-Lassin haudalla seisoo nyt suuri graniittipatsas, jossa on hänen nimensä kultasilla kirjaimilla ja myöskin joitakin sanoja kaipauksesta ja kiitollisuudesta. Ja vaimoni ja lapseni ovat tälle haudalle polvistuneet ja koristaneet sen kallisarvoisilla seppeleillä, jotka minä olen kyyneleilläni kostuttanut.
Heinäkuun II päivä 1855 meni Polle hautaansa tuskattomasti, lihavana ja kiiltävänä ja uudet kengät jaloissa, menettämättä edes niin paljoa kuin yhtä jouhea harjastaan ja Patamäen Juhon vaimo on saanut sekä silkkisaalin että kokonaisen hamekankaan. Ja hän, jota kauppa-Lassi kerran rakasti ja joka petti hänet, hänet olen minä etsinyt ja pelastanut hänen viimeiset vuotensa pakkasesta ja nälästä.