Mutta jos löytyy joku, joka voi sanoa, mitä minä vielä voin tehdä saadakseni hyväksyvän hymyilyn leviämään kauppa-Lassin kasvoille, kun se kirkastuneena katselee alas taivaasta, kunnioittaakseni parhaan ihmisen muistoa, minkä elämäni tiellä olen tavannut, niin minä aina tulen olemaan hänelle suuressa kiitollisuuden velassa.
V.
Kuinka minä sain "jalat oman pöydän alle" ja kuinka taas menetin itsenäisyyteni.
Aamiainen hautauspäivän jälkeen lautamiehen talossa tuntui raskaalta.
Ennen päivän koittoa olin jo pannut kuorman kuntoon ja ruokkinut
Pollea. Minun piti nyt yksin alkaa kauppamatkani.
Istuimme synkkänä talviaamuna ison tuvan pöydän ääressä, lautamies, emäntä, minä ja lapset, niiden joukossa kalpea, neljäntoistavuotias Hanna, joka aina oli saanut suurimman osan kauppa-Lassin karamelleista.
"Syöhän nyt hiukan, Nils!" kehotti emäntä. Minä kiitin, mutta palat tuntuivat niin suurilta kurkussani, että olin vähällä tukehtua.
"No, kuinka sinä nyt aiot järjestää asiasi? kysyi lautamies.
"Niistä ei mitään hätää. Teen kauppaa ja myyn, kuten teimme Lassin kanssa… (tässä nousivat kyynelet silmiini) ja maksan ajallaan laskut, niin luonnistaa kyllä hyvin."
"Niin, voinpa kyllä arvata, ettet sinä mistään muusta tiennyt. Katsohan, testamentti pitää valvoa ja sitte pitää sinulle asettaa holhooja, kunnes olet täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta."
Minä aivan hämmästyin kuullessani näistä lainopillisista muodollisuuksista, mutta asia saatiin helpostikin järjestetyksi, kun lautamies otti huolekseen sekä testamentin valvomisen että holhoojatoimen. Tästä jälkimäisestä ei hänellä ollut mitään vaivaa, sillä minä hoidin itse itseni ja asiani ensi hetkestä alkaen.