Pian seisoi Polle valjaissa. Oli terävä pakkanen ja kuorman päällä oli Lassin sudennahkaturkki, mutta kunnioitus isäntävainajaani kohtaan ei sallinut minun heti käyttää tätä osaa omaisuudestani. Pari päivää jälkeenpäin kun pakkanen yhä kiihtyi, voitin kuitenkin epäilykseni ja kääriydyin tuohon lämpimään verhoon.
Nuoren mieli on kevyt ja helposti unohtava. Syvä ja vakava suruni haihtui sitä mukaa kuin kevät läheni, ja kun kesä kaikessa kauneudessaan saapui, oli katkera kaipaus väistynyt syvän kiitollisuuden tieltä, kiitollisuuden tuota rakasta kunnioitettua muistoa kohtaan, joka vielä asuu kuusikymmenvuotiaankin rinnassa.
Minun onnistui päästä kansan suosioon ja yleensä sujuivat asiani varsin hyvin. Olin tyytyväinen ammattiini, iloitsin elämästä, iloitsin, kun voin hiukan auttaa siskojanikin.
Sanonpa, että olin ylpeä kun ensi kerran kauppiaana omalla hevosellani ajoin kotikylääni. Se oli syyskuussa ensimäisenä vuotena. Olin ottanut parhaat vaatteet ylleni ja ostanut komean herraspiiskan, juuri tätä tilaisuutta varten. Siten ajoin minä kylätietä, ylpeänä kuin kuningas ja paukutin piiskallani, niin että Polle, joka oli vallan tottumaton sellaiseen, varottavilla päänpudistuksilla osotti suurta mielipahaansa. Ah, tuollahan kulkivat eläimet laitumella ja tuolla oli uusi painos minusta itsestäni, pieni ryysyinen pojan vekara liian suurissa puukengissä ja täysikasvuisen miehen paikatussa takissa ja katseli uteliaasti minua. Oh, miten tunsinkaan itseni suureksi!
"Tulehan tänne, pojuseni!"
Hän tuli ja sai kaksikymmentäviisi äyriä. Paljo muistoja juolahti mieleeni.
"Pelkäätkö sinä kyläsonnia, poika?"
Hän tuli lähemmäksi kuormaa ja kuiskasi tuskan ilme katseessaan:
"Niin hirveästi, mutta älkää sanoko kellekään."
Hopp, Polle!