Brambergin tytöt muodostivat sellaisen pienen siskoketjun, jossa jokainen rengas loisti kuin jalokivi, ja toinen näytti voittavan toisensa suloudessa. Heidän rinnallaan olivat meidän tyttömme kaupungissa suorastaan köyhänomaisia. He olivat täydellisiä kaunottaria kaikki kolme, tummia, keijukaismaiset, hurmaavan suloiset vartalot, kädet ja jalat kuin lapsilla, puhtaat klassilliset kasvonpiirteet, mustat, säihkyvät silmät, tukka niin tumma kuin yö ja niin runsas, että piti ihmetellä, kuinka hienosti muodostuneet kaulat voivat sitä kantaa ilman suurta ponnistusta. Ainoa, mikä ei heissä ollut kaunista, oli heidän hiukan kellertävä ihonsa, joka todisti ruumiin heikkoutta, mutta se ehkä antoi kasvoille vielä enemmän viehätystä.
Heidän ikänsä? Niin, Jumala sen tietäköön! Vanhin voi toisena silmänräpäyksenä olla kolmenkymmenen, toisena yhdeksäntoista vuotias. Toisena hetkenä he puhuivat kuin olisivat nähneet maailman kaikki valtakunnat ja niiden ihanuudet, toisena hetkenä, toisessa aineessa, olivat he yksinkertaisia kuin lapset.
Tulin kokonaan päästäni pyörälle alussa, kun isä tuli puotiin kaikkien kolmen kanssa ja esitteli heidät. Eikä se sen paremmaksi tullut kun he sanoivat tahtovansa minut mukaansa teaatteriin illalla, eikä se illallinen neljine ruokalajineen ja samppanjoineen, jonka minä sain luvan tarjota näytelmän loputtua, juuri ollut omiaan saattamaan sydäntä ja päätä oikeille tolilleen.
Tämä meidän kaupunkimme on vanha, yksinkertainen, järkevä kunnon kaupunki, ja oli ehkä vielä enemmän siihen aikaan; mitä minuun tulee, niin oli tämä ensi kertaa elämässäni kuin minä panin samppanjakorkin paukkumaan.
Vaikka Brambergin tytöt olivat niin korkealla kuin taivas on maasta kaikkien tähän asti tapaamieni naisten yläpuolella, saivat he kuitenkin suurella maailmantottumuksellaan ja vapaalla käytöksellään, jonka he osasivat sovittaa asianhaarojen ja henkilöiden mukaan, aikaan sen, että minä heidän seurassaan tunsin itseni paljon vapaammaksi, paljon vähemmän kömpelöksi kuin muiden tyttöjen seurassa, ja kun minä yöllä vaelsin kotiini, onnellisena saamastani kutsusta käydä heitä tervehtimässä ja viipyä pari päivää heidän luonaan maalla, olisin närkästynyt, jos joku olisi sanonut minun todenteolla ajatelleen jotakin kaupungin tyttöä.
Kuitenkin kesti — en tiedä vielä tänäänkään miksi — kokonaista kolme viikkoa, ennenkuin matkustin Koivusaareen. Ikävöin ja olin peloissani samalla kertaa. Sitten tulin sinne loistavana kesäpäivänä keskellä kesäkuuta. Ei kukaan tietänyt tulostani, mutta pihalla tapasin minä tytöt yksinkertaisissa, mutta aistikkaissa ja ihastuttavissa kesäpuvuissa; minut vietiin heti valmiin aamiaispöydän ääreen, jossa ei tehty vähintäkään muutosta, ja kuitenkin oli aamiainen sellainen, että siihen hyvin olisi voinut kutsua maaherran.
Ihmisen sydän on kummallinen kappale. Nämät erinomaisen muodinmukaiset puvut kaukana maansydämmessä, missä ei tarvinnut ajatellakaan että niitä muut joutuisivat näkemään kuin isä ja siskot, tämä siisti koti, tämä arkipäivän aamiainen, yhtä täydellinen ja hieno kuin tyttöjen puvut, tämä tyyni ystävällisyys, jolla minut otettiin vastaa ilman vähintäkään merkkiä siitä puuhasta ja hyörinästä, minkä odottamattoman vieraan tulo auttamattomasti herättää köyhemmässä kodissa; — kaikki tämä kiihoitti mäkitupalaispoikaa ja teki hänet hermostuneeksi, hänet, joka ei tietänyt, mitä hermot olivatkaan. Lapsuudenajan tavat ja ympäristö lyövät ehdottomasti leimansa ihmiseen: olento, joka on kasvatettu ja totutettu tällaiseen elämään aina tietoisuuden ensimäisestä heräämisestä asti, muodostuu toisenlaiseksi, ei koskaan voi tuntea eikä ajatella samalla tavalla kuin se joka lapsuutensa on rähjännyt rääsyisessä, likaisessa paidassa ja halenneissa puukengissä, joka ruokapöydässä tarttui silliin mustilla sormillaan ja pyyhki suomukset rohtimisten housujen lahkeeseen.
Ja siellä minä istuin kateus-, kapina- ja rakkausajatusten temmeltäessä sisälläni, ja söin omista maksamattomista säilykkeistäni painostunein mielin.
Mutta Brambergit osasivat perinpohjin taidon virittää ihmisen oikeaan äänilajiinsa ja saada hänet näyttämään parhaat puolensa. Kävelimme puutarhassa, soutelimme järvellä, joimme marjamehua eräällä tuuhealla, kauniilla saarella, ja tytöt visertelivät ympärilläni kuten linnut lehdossa virkistävän kevätsateen jälkeen. Päivällispöydässä olin minä riemuitsevan iloinen kuten naiivi luonnonlapsi. Päivälliseksi juotiin portviiniä. Minä katselin ulos verannan aurinkoisista ikkunoista ja ihmettelin, oliko näkemäni maailma todellakin sama kuin se, jota katselin puodin ikkunasta kaupungissa.
Iltapuolella sama vapaa-ilmaelämä jatkui. Milloin katosi toinen milloin toinen tytöistä laittamaan ja järjestämään taloustoimia, mutta aina oli ainakin yksi tumma, hurmaava pää, yksi pari mustia loistavia silmiä, mihin katsella, vaikka minä vaivoin voin saada selkoa, oliko se Annan, Emmin vaiko Julian.