Tunsin tulevani aivan hurjaksi ja vallattomaksi, olin kuin huumaantunut kauniiden silmien, kesäillan sulouden, maailman, tyynen järven pinnalla heijastuvan ilta-auringon ja parin portviiniin sin vaikutuksesta. Sain tehdä suurta väkivaltaa itselleni, etten olisi lyönyt molempia korkojani maahan ja huutanut: "Huhhei!" Ja taivaallinen isä yksinään tietäköön, kuinka minä illemmalla jouduin erään Brambergin syliin ja suutelin vaaleata poskea ja meheviä, punasia, lämpimiä huulia, jotka saivat minut vielä enemmän pois suunniltani kuin meri-ilma ja portviini. Ukko se ei ollut, mutta oliko se Anna, Emmi vai Juliako? Olinhan hulluna rakkaudesta heihin kaikkiin kolmeen. Se oli Emmi.
Seuraavana aamuna tuli Bramberg huoneeseni kello kahdeksan, istui tuolille aivan sängyn viereen ja sanoi:
"Hyvää huomenta, poikaseni! Sinä olet nopsa käänteissäsi, sinä! Kukapa olisi voinut mitään sellaista uskoa! Oma pikku Emmini!"
Minä häpesin kuin koira, eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta, mitä olisi sanottava rakkaalle isälle sellaisessa tilaisuudessa. Minä nousin vuoteesta, koetin istuen tehdä kumarruksen ja aloin.
"Ah, setä on hyvä ja antaa anteeksi…"
"Kas niin, Jumala teitä siunatkoon!" sanoi hän vallan myöntyväisesti, ja sitte puhui hän, että olivat aikoneet kutsua joitakin naapureita luokseen päivällisille.
"Sinä ja Emmi kyllä kernaimmin olisitte olleet itseksenne, mutta sitä ei voi auttaa, se oli jo edeltäpäin järjestetty."
En ole Jumalan kiitos koskaan ollut sodassa, mutta luulenpa sentään tietäväni, miltä ylimalkaan tuntui entisaikoina marssia patteria vastaan, joilla kanuunat paukkuivat. Luulen tuntuneen jotenkin samanlaiselta kuin tuntui minusta samaisena aamuna mennä alas Koivusaaren saliin aamiaiselle. Taivaallinen isä! Avonaisen etehisen oven kautta näin kaikki kolme tyttöä. Seisahduin ovensuuhun ja kumarsin, nöyrästi ja syvään. Silloin leijaili Emmi luokseni, kohotti kauniit kasvonsa minuun päin ja kuiskasi:
"Onhan pappa jo puhunut kanssasi ja tytöt tietävät jo…"
Ja niin tulivat he esiin ja ottivat minut syliinsä, ja niin suutelin minä heitä kaikkia kolmea. Minä, Hakalan Juhan poika, suutelin kaikkia näitä hienoja ja kauniita neitejä, Emmiä suulle, molempia toisia poskiin, korvanseutuun tai kuinka sattui. Talonpoikaisvereni kiehui suonissani, vereni lensi, ja voimakkaasti minä likistin noita nuoria, solakoita vartaloita.