"Tiedän tuskin, mistä alottaisin…"
"Vai niin, silläkö lailla. Sellaisia tapauksia varten annan sinulle hyvän reseptin, rakas Nils; ala siitä, mihin aiot lopettaa, eli toisin sanoin: asiaan, poikani! Se säästää aikaa ja suuvärkkiä ja päästää hämillään olosta."
"No Jumalan nimessä sitte! Minä luulen, että Emmi ja minä emme sovi toisillemme ja…"
"Ho hoo! Siitäkö kenkä puristaa! Ensimäinen kiistako jo, vai? Hiukan mustasukkainen ehkä? Mutta siitä sinun ei tarvitse välittää Nils; Emmi on tuntenut nuo nuoret miehet jo monta vuotta, ja sitäpaitsi (tässä seisahtui hän, laski kätensä olalleni ja katsoi minua suoraan silmiin) paljon voi täällä talossani olla niin kuin ei pitäisi olla, mutta ukko Brambergin tytöissä ei ole mitään petosta; heidän kasvatuksensa on ehkä ainoa hyöty, mitä minä olen maailmassa tehnyt, mutta se onkin sellainen, että kun joku heistä on sanansa antanut, on se sana kylliksi sille, joka sen on saanut. Ymmärrätkö?"
Tuo vanha lainailija ja rappiolle joutunut liikemies, keinottelija, joka kerskaili ja valehteli, oli kadonnut ja edessäni seisoi ylpeä ja rakastava isä; oli siis eheä ja valoisa puoli hänenkin luonteessaan. Mutta kun tästä olin varma, oli myöskin epäröimiseni lopussa; minä puhuin avomielisesti ja vapaasti, ja sanoin hänelle, etten minä koskaan tulisi loukkaamaan hänen tytärtään epäluulolla ja moitteella, sanoin myöskin pelkääväni, että meidän entisyytemme, meidän tapamme ja kasvatuksemme olivat liian erilaiset, jotta mitään täydellistä sopusointua meidän välillemme olisi voinut syntyä.
Niin, Herra ties, mitä kaikkea minä sanoin. Muun muassa sanoin minä luonnollisesti, että olin käyttäytynyt moukan tavoin, ja Bramberg, joka käveli vieressäni pää painuksissa, oli kylliksi ystävällinen sen myöntämään. Lopulta hän kohotti päänsä, katsahti minuun sivulta päin ja mumisi:
"Luuletko, etten ole sanonut kaikkea tuota itselleni? Mutta toivoin, ettei se teille nuorille olisi niin selvänä. Nyt olet sinä puhunut suusi puhtaaksi eikä… ollakseni täysin vilpitön… se Ermminkään sydäntä särje, vaikka… vaikka tämä juttu jo alkuunsa loppuisi. Mutta ei saa ajatella pahaa minustakaan! Minä olen vanha ja levoton siitä kuinka tyttöjen kerran käy kun minä olen poissa, ja minä toivoin, että kaikki olisi mennyt hyvin."
Olimme nyt tulleet takaisin pihalle. Siellä oli kaikki hiljaista ja äänetöntä paitsi kyökkiosastossa. Tyttöjen ikkunoissa olivat verhot vielä alhaalla liikkumattomina.
Minä katselin ylös ikkunoihin, katselin kaupunkiin vievää tietä ja lopuksi katsahdin minä ukko Brambergiin. Ja minä mahdoin näyttää hyvin nololta ja latuskaiselta, sillä hänelle tuli heti tuttavallinen, veitikkamainen ilme silmäkulmiin, ja hän sanoi ikäänkuin vastaukseksi kysymykseen:
"Kyllä, se kyllä käy päinsä, jos tahdot! Minä vien sinun terveisesi ja selitän asian niin hyvin kuin voin."