Tunnin perästä olin minä taas kaupungissa. En ole totta puhuakseni, tuntenut itseäni koskaan niin noloksi. Karannut kuin varas sanomatta jäähyväisiä! Paennut morsiamen ja kälyjen luota ja aamiaiselta.
Mutta ei voi kuitenkaan auttaa, että tuntui aivan kuin olisin onnellisesti pelastunut suuresta vaarasta.
Emmin olen sen jälkeen nähnyt vain yhden ainoan kerran, vastakirjassa olevia rahojani, 1,278:96 kruunua, sitävastoin en koskaan. Mutta niitä pidän halpana hintana kahden ihmisen onnesta.
Sanoin kahden, sillä Emmikin on tullut onnelliseksi. Viisi vuotta myöhemmin näin hänet eräällä rautatiematkalla Katrineholman ruokasalissa ihastuttava kahdenvuotias poikanen polvellaan. Itse oli hän kauniimpi kuin koskaan ennen ja silmät loistivat iloa ja elämänhalua. Hoikka, komea mustaverinen mies istui heidän vieressään ja katseli heitä katseilla, jotka eivät jättäneet sijaa pienimmillekään epäilyksille siitä, etteivät nuo kaksi olisi olleet hänen laillista omaisuuttaan.
Minä häpesin kuin ulosajettu koira, mutta en kuolemaksenikaan voinut olla menemättä tervehtimään ja esityttämään itseäni. Ja niin pidin varani kun tuo komea, hoikka mies meni matkalaukkua hakemaan, ja kuiskasin lapsellisen, tyhmän ja epäselvän:
"Suo anteeksi!"
Jonka jälkeen Emmi loi lämpöä, onnea ja rakkautta uhkuvan katseen mieheensä, pudisti lämpimästi kättäni ja sanoi:
"Kiitos!"
Hänellä oli ollut täysi syy luulla minua tyhmäksi, ja minä olisin voinut epäillä, että hän tahtoisi olla ivallinen, mutta se ei kummankaan mieleen juolahtanut, ja jos me koskaan olemme toisistamme pitäneet tässä elämässä, oli se juuri silloin.
Mutta minähän riennän tapausten kulun edelle. Kotiin tultuani Koivusaaresta minä monta päivää olin kuin aivan sekaisin päästäni. Ja hiljaisina, yksinäisinä öinä tuo tumma, kaunis pää katseli minua pimeän lävitse ja teki minut levottomaksi. Mutta en vielä tänäkään päivänä ymmärrä kuinka sitte kävi; tuo tumma pää vaaleni, mustat hiuspalmikot tulivat kellertäviksi ja nuo leimuavat, säkenöivät silmät katselivat minua lempeinä ja sinisinä. Muistot nousivat mieleeni, ja vaikk'en minä viiteen viikkoon käynyt yhdessäkään perheessä, niin tuskin olen koskaan elämässäni niin paljon seurustellut naisten kanssa kuin silloin yksinäisessä makuukamarissani, missä paitsi minua ja kärpäsiä ei ollut yhtään elävää olentoa.