Huomasin lopulta, että minun täytyi keksiä itselleni jotain huvitusta. Kylpymatkaan olisi minulla kyllä ollut varoja, mutta poissaoloni liikkeestä olisi kuitenkin tuottanut liian suurta vahinkoa. Ja siten, ilman että itsekään oikein tiesin, ravasivat ruskeat tammani eräänä lauantai-iltana sydänkesän aikaan Peltoniemen kartanon Valkosesta portista sisään.
Oli kuusi vuotta siitä kuin viimeksi näin vanhat ystäväni, mutta käden lyönnit olivat yhtä lämpimät ja katseet yhtä ystävälliset, vaikka lautamiehen ja Leena-muorin hiuksiin jo olikin lunta sekoittunut.
"Sepä oli harvinainen ja rakas vieras! Astukaa sisään… patruuna!"
"Enkö saa olla teille Nils kuten ennenkin?"
Sen sain, ja kaupan päälle vielä syleilyn Leena-muorilta.
Uteliaita silmiä ja suurempia ja pienempiä päitä näkyi ovista; kaikki tahtoivat nähdä pitkämatkaisen vieraan. Kaikki päät olivat vaaleita ja yksi niistä sai minut äkkiä hypähtämään ylös.
"Se on Elin. Hän on nyt seitsemäntoista. Tule sisään tervehtimään,
Elin!" sanoi lautamies.
Vai niin, se oli pikku sisko, nyt jo näin pitkäksi kasvanut. Ja minä istuin taas odottamaan, tietämättä, mitä minä odotin. Lopulta minä kysyin:
"Ja Hanna, missä hän on?"
"Se on totta, hänet pitää hakea kotiin. Hän on Etelätalossa, missä nuorilla on tanssit juhannustangon ympärillä, jonka ovat koristaneet tuoreilla lehdillä ja kukilla. Liina saa juosta häntä hakemaan."