Eteenpäin ja ylöspäin.
Meillä ei ollut mitään odottamisen syytä. Leena muori oli alkanut valmistaa myötäjäisiä samaan aikaan kuin Hanna alkoi oppia tuntemaan kirjaimet, ja kolmannenkin tyttären liinavaatekaappi oli jo puolillaan. "Koreata ja hienoa, Hollannin palttinaa ja lakanoita, joita voi vetää vaikka sormuksen läpi, saatte te itse hankkia itsellenne, jos sellaisia tahdotte. Tämä on sellaista, jonka tiedän kestävän, sillä olen itse kehrännyt suurimman osan", sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä näyttäessään meille kaikkea, mitä hän Hannallensa oli koonnut.
Häät pidettiin syyskuussa ja muisto niistä on kaikin puolin suloinen, paitsi että veljeni Johannes, joka samoinkuin molemmat sisarenikin oli häissä, liian usein kävi vierailulla juomatavarapöydässä, niin että hänen piti mennä nukkumaan muutama tunti aikasemmin kuin meidän muiden.
Mutta vielä syvemmälle kuin kaunis, maalainen hääjuhla sievässä
Peltoniemessä, on kotimatka, häämatka, painunut muistooni.
Nyt täytyy hienomman väen tehdä häämatkansa ulkomaille Reinille, Välimerelle ja Sweitsiin; ja hotellit kätkevät, rautatievaunut kulettavat mukanaan ympäri maata pyhiä, suloisia muistoja. Siihen aikaan tyytyivät monet, joilla oli, ja jotka itse olivat paljo enemmän kuin Hanna ja minä, matkustamaan morsiamen kodista suoraan uuteen kotiin. Neljätuhatta kruunua olen jo saanut maksaa Albertini häämatkasta hänen sydänkäpynsä kanssa, mutta en luule heillä olleen yhtään sen hauskempaa kuin äidillä ja minulla kun me suoraan ajoimme Peltoniemestä kotiin kaupunkiin omilla hevosilla ja oma, Leena muorin laittama eväsvakka mukana, emmekä kuluttaneet koko matkalla enempää kuin 37 äyriä kolmesta puolikkaasta olutta, mitkä kyytipoika toi Kanervapellon kestikievarista.
Tunsin joka tuvan tien vieressä, joka käänteen tiellä. Tässä kohdin olin minä, pienenä raukkana, sinipunertavana vilusta värjötellyt rihkamakuormalla, kääriytynyt Pollen loimeen ja etsinyt tuulensuojaa kauppa-Lassin leveän selän takaa. Tässä olin minä, herrana omilla tavaravaunuillani, ylpeänä sudennahkaturkissa ajanut, ja tässä ajoin minä nyt omissa äskenmaalatuissa vankkureissamme oma Hannani vierelläni ja katselin hänen sinisiin silmiinsä, niin että olin unohtaa sekä ohjakset että tien.
Olimme lähteneet Peltoniemestä heti aamiaisen jälkeen kolmantena hääpäivänä. Ilma oli jumalaisen kaunis, ja kellastunut koivunlehti loisti kuin kulta syyskuunauringossa. Ptruu! Tässä oli vanha levähdyspaikkani. "Joutuin, Pekka, avaamaan jalkapeite rouvalle!"
Joka kerta kun minä sanoin "rouva", punastui Hanna; oliko se senvuoksi, että naimisissa olo hänestä tuntui oudolta, vai senkö vuoksi, että hän oli talonpoikaistyttö ja piti rouva nimeä liian hienona, en ole koskaan häneltä kysynyt.
Me kävelimme alas järven rannalle, otimme vaunutyynyn pöydäksi ja soimme ensimäisen ateriamme kahden kesken. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Vesi oli kirkasta ja läpinäkyvää, ja sillä oli tuo kevyt eloisuus, jonka se saa syksyisin, kun yöt kylmenevät ja tuuli toisinaan on ankaraa. Aalto aallon jälkeen vieri jalkojemme ohi, kimaltaen auringon säteissä. En voi koskaan uskoa, että Välimeren rannalla olisi kauniimpaa.
Se oli ihana juhlapäivällinen, ja kuinka kärkkäästi minä sitte, maaten selälläni puolukanvarsien keskellä, katseillani seurasin Hannan pehmeitä miellyttäviä liikkeitä, kun hän korjasi ruokatarpeet takaisin eväsvakkaan! Sitte piti minun auttaa häntä, meidän sormemme koskettivat toisiaan, lensi kuin sähkökipinöitä kädestä käteen, ja sitte me suutelimme.