Oikeastaan ei minusta senvuoksi pidä ajatella pahaa. Tyytymättömyys, halu kehitykseen, johonkin parempaan, onhan se, kun asiaa paremmin ajattelee, kaikkien keksintöjen, kaikkien parannusten äiti; jos koko ihmiskunta olisi tyytynyt kyytirattaisiin, ei meillä nyt olisi mitään pikajunia, jos esi-isämme tykkänään olisivat olleet osaansa tyytyväisiä, niin asuisimme me vielä tänä päivänä puissa, kukin oksallaan, häntä puun ympäri kierrettynä. Tyytymättömyys siis on kaiken edistyksen alku, ja tyytymättömyyteni patruunaniineen oli syynä, että veli Landelin seuraavana päivänä kutsuttiin hienolle aamiaiselle luokseni.
Sauternea juodessa kilistin minä Landelinin kanssa ja sanoin:
"Tuo, mitä sinä puhuit Perun varakonsulaatista täällä Nålköpingissä oli kai leikkiä vain? Ha, ha, haa!"
Hän pyyhkäsi nopeasti suupielensä, laski servietin polvelleen, katsoi minua vakavasti, ystävällisesti ja tutkivasti ja sanoi:
"Ei suinkaan; minä luulen aivan varmaan voivani sen toimittaa, jos haluat; itse olen minä kenraalikonsuli."
"Onko se… onko se hyvinkin kallista?"
"Ei maksa äyriäkään, veliseni. Ethän toki luule, että Perun arvoisa hallitus myisi arvonimiä!"
"Mutta minähän en osaa mitään vieraita kieliä."
"Viis siitä! Tänne Nålköpingiin on luullakseni minkään p—een perulaisen laivan mahdoton purjehtia. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin hankkia itsellesi lippu, jonka minä muuten voin lähettää sinulle jälkivaatimuksella, hissata se ylös presidentin, itsesi ja rouvasi syntymäpäivinä, sekä hankkia itsellesi virkapuku, jos tahdot."
No kuinka me juttelimmekaan ja laskimme leikkiä tuosta niin neljän kuukauden kuluttua toden teolla olin Perun varakonsuli täällä Nålköpingissä, ja olen vielä tänäänkin. Mutta niin aivan ilmaiseksi en tuota arvonimeä sentään saanut, sillä enhän minä voinut kieltäytyä hyväksymästä Landelinille erästä kymmenentuhannen soikeata paperia, ja seuraavana vuonna putosi hän alas omilta jaloiltaan, ja liian ruman konkurssipesän hän jätti jälkeensä, ollakseen niin arvossapidetyn maan ja vielä sellaisen kultamaan edustaja.