"Oh, sitä minä en pelkää. Voitte kyllä olla saita ja sydämetön, mutta sen verran gentlemanni te toki sentään olette, herra hovimarsalkka", huudahdin minä, menettäen kaiken malttini hänen pilkalliset, vanhat kasvonsa nähdessäni.
Ukko kiipesi uudestaan sisään, istui nojatuoliin, jonka äsken oli jättänyt ja alkoi sormiensa välissä hypistellä kultaista nuuskarasiaansa.
"Katsoppas vaan! Kuinka se olikaan? Minäkö olen saita, minä? Ja sydämetön? Niinhän se oli? Mutta herra sentään suvaitsee pitää vanhaa hovimarsalkkaa hieman toki gentlemannina. Se oli kiltisti tehty!"
Minä häpesin ja pyysin anteeksi.
"No niin! No niin! 'Saita ja sydämetön!' Katsoppas vaan! No koska herra tahtoo saada nuo viisikymmentätuhatta kruunua?"
"Saa… saadako ne? Herra hovimarsalkka ei varmaankaan kuullut…"
"… että te ette aio antaa mitään vakuutta. Kyllä kuulin Jumala paratkoon, mutta tyydytään pieneen velkakirjaan. Sopiiko neljän päivän perästä? Saan rahat silloin."
Olin kuin pilvistä pudonnut ja tulin tuskin kiittäneeksi.
Neljän päivän perästä tuli hän itse tuomaan minulle rahat. Vapisevalla kädellä kirjotin minä velkakirjan vuoden päästä lunastettavaksi ja aioin rientää alas konttoriin saadakseni sen todistetuksi.
"Mihin nyt, herraseni?"