"Todistajat, herra hovim…"
"Kas vaan, onhan siinä sinetti, tiemmä."
Sitte otti hän velkakirjansa, katseli sinettiä ja ivaili:
"N.J. lehtiköynnöksen keskellä. Katsoppas vaan! Yksinkertainen ja aistikas! Siisti, mutta hiton vaatimaton. Vaakunakilpi, jota ehkä voisi väärentää tai jäljitellä. Hyvää huomenta, herrasen!!"
En tiennyt, pitikö minun lyödä häntä vai suudella hänen pelastavia käsiään. Valitsin keskitien, seurasin häntä syvään kumarrellen ovelle ja rukoilin hänelle Jumalan siunausta.
Ilo ja riemu! Vaara oli ohi, liike seisoi varmempana kuin koskaan ennen, ja vuoden päästä minä jätin hovimarsalkalle hänen rahansa takasin, hänen oman toivomuksensa mukaan kiinnityksissä lähiseudulla ja kuuteen prosenttiin, ei äyriäkään alle. Ainoastaan vuosikoron maksoin puhtaassa rahassa, kolmetuhatta kruunua kuuden prosentin mukaan, ei äyriäkään alle.
Maksu tapahtui minun kodissani ja juuri kuin se oli suoritettu, tunkeutui korviimme heikko lapsenääni.
"Pientä herrasväkeä vai?" arveli hovimarsalkka.
"Niin, pieni tyttö, vasta viikon vanha."
"Katsoppas vaan. Vai niin. Hm… hm… Kuulkaapas herraseni, teidän piirissänne tuollaiset pikku vieraat kai kastetaan varsin pian, vai?"