Ei Hanna ymmärtänyt, mitä hän tahtoi, mutta hän tiesi, mitä ukko oli meille tehnyt, ja ettei meidän talossamme juuri ollut mitään, mitä hän ei saisi.
Silloin otti hän Katrin ja suuteli häntä keskelle suuta, enkä tahdo tulla autuaaksi, jollei tuon vanhan ukkorähjän silmissä kiiltänyt kaksi suurta kyyneltä, kun hän sitte taas suoristi vartalonsa.
"Merkillistä, hän maistuu aivan tuoreelta voilta", sanoi hän.
Muut hienot herrat, jotka ovat menneet kihloihin tyttärieni kanssa ja heitä suudelleet, ovat lausuneet, että se on maistunut "taivaalliselta". Ketä tässä uskoo? Kyllä minä puolestani arvelen että hovimarsalkka enemmän tiesi voista kuin vävyni taivaasta.
Sitte pyysi hän yksityisesti saada puhella Hannan kanssa ja tultuaan siniseen kamariin, otti hän povestaan elinkorkokirjan ja sanoi:
"Hyvä rouva konsulinna. Onni voi ihmeellisesti vaihdella tässä maailmassa. Teillä ei koskaan ole ollut mitään kokemusta siitä, ei, Jumala varjelkoon, tietysti ei, ja me toivomme, ett'ette koskaan tule sitä kokemaan. Mutta kaikkien näiden uudenaikaisten aatteiden joukossa, jotka enimmäkseen ovat vallan kelvottomia, on mielestäni elinkorko vähimmin typerä joka tapauksessa. Siinä on joku ajatus. Tohdinko pyytää teitä olemaan niin hyvä ja ottamaan tämän pienokaiselle vanhalta, sydämettömältä saiturilta! Kirjaan ei ole mitään kirjotettu, sillä kukapa voi tietää että hänen nimekseen juuri piti tulla Katri? Mutta siellä lehtien välissä on alku ensimäiseen pieneen panokseen. Ei, katsohan vaan! Enemmänkö torttua ja viiniä. Kiitoksia paljon, nyt täytyy minun lähteä."
Nils Jönsson ei koskaan ketään mielistele, mutta häntä minä seurasin alas vaunujen luo ja seisoin paljain päin ja parhaassa hännystakissani ja kiedoin peiton hänen vanhojen, kapeiden sääriensä ympäri.
"Kiitos, kiitos ystäväni! Pidän teistä. Suora ja hieno. Tohtii sanoa suoraan päin naamaa. Katsoppas vaan! 'Saita ja sydämetön!' Kuinka herra tietää, mitä minulle on tehty, ennenkuin minä sellaiseksi olen tullut? — Se kuski roisto on taas antanut Ajaksin hieroa itseään aisaa vastaan. Katsohan vaan! Katsohan vaan!"
Ajatuksiini vaipuneena jäin minä katselemaan poisvieriviä vaunuja. Niiden omistajaa en nähnyt enää milloinkaan. Kuuden viikon perästä avautuivat perhehaudan ruostuneet saranat vanhalle hovimarsalkalle.
Mutta Katrin kirjassa oli kannen ja ensimäisen lehden välissä tasan kolmetuhatta kruunua, ei äyriäkään alle, ja sen verran hänellä nyt on enemmän kuin muilla lapsilla, vaan senvuoksi, että hän käytti tilaisuutta ja kitisi hiukan tuon vanhan herran meillä käydessä.