VIII.
Lapset.
Yksi asia on varma: ei koskaan tiedä kuinka äärettömän suuri vanhempien rakkaus on ollut ennenkuin itse saa lapsia. Vanhempien rakkaus on, kerran koetteeksi lausuakseni jotain runollista, laina taivaasta, jota ei oikea velkamies koskaan säännöllisesti suorita oikealle velkojalle. Ei koskaan elämässä saa isä tai äiti pojaltaan tai tyttäreltään sitä hellyyttä, huolenpitoa ja rakkautta, mitä he ovat heille tuhlanneet.
Lapsi kasvaa; kaikki harrastukset, kaikki ajatukset kääntyvät eteenpäin, uuteen, houkuttelevaan, tietoon ja iloon, toiseen nuoreen, liekehtivään sydämeen ja sitte piankin omaan kotiin. Vanhemmat, nuo useinkin pitkiksi ajoiksi unohdetut, joita hyvin harvoin käydään katsomassa, joille kirjotetaan yksi tai puoli sivua samaan aikaan kun töhritään kuusitoista sivua täyteen tyttöhupakolle, jonka kanssa on oltu tuttavia muutamia kuukausia, he saavat sen, mitä jää yli.
Mutta sitte tulee hetki, jolloin hän, jota rakastaa enemmän kuin omaa elämäänsä, kalpeana ja vaikeroiden vaipuu vuoteelleen tuolla makuuhuoneessa, häilyy elämän ja kuoleman välillä muutamia tuskallisia, ijankaikkisen pitkiä hetkiä, ja opettaa miehen tuntemaan, mitä merkitsee tuskassa vavista rakkainpansa puolesta tässä maailmassa. Ja sitte kuuluu sieltä yht'äkkiä heikko, muiden korvissa käheä ja rumakin kirkuna, mutta sinusta se kaikuu kuin ihanimmat sävelet, ja sinä pidät sylissäsi pientä vierasta matkamiestä, joka kuitenkin on osa omasta itsestäsi.
Hän tulee kostamaan noiden puoleksi unohdettujen vanhusten puolesta, joille sinä olit kaikki kaikessa; tämä pikku olento tulee viimeiseen ropoon asti, korkoineen ja koronkorkoineen vaatimaan ulos kaiken sen hellyyden, alttiuden ja itsensäkieltäymyksen, minkä sinä olet velkaa heille, jotka ehkä jo lepäävät kirkkotarhan mullassa.
Kellä on sellainen lapsuus ja nuoruus kuin minulla, ei helposti tule haaveelliseksi ja luottelevaksi tunteissaan, mutta minä vakuutan että rinnassani liikkui varsin suurenmoisia tunteita, kun ensi kerran pidin esikoistani sylissäni.
Omituista ajatella, että juuri hän tulee käymään läpi tämän minun käsikirjoitukseni, korjaamaan kielivirheet, pyöristelemään lauseita siellä, täällä ja sitte koettamaan saada tämä painetuksi itse Tukholmassa. Jollei hän, joka on lääketieteen tohtori ja oppinein meistä kaikista, lopulta sentään arvele, että tämä on liian yksinkertaista painettavaksi!
Olen aina koettanut olla niin huomaavainen aviomies kuin minun sivistys-asteellani mieheltä voi vaatia, mutta koskaan en minä ole Hannaa niin "kruusaillut" kuin tuon pojan syntymisen jälkeen. Hän olisi voinut sanoa mitä tahansa, ja minä tunsin, etten olisi sanonut häntä vastaan paitsi yhdessä asiassa, minkä olin saanut päähäni heti kun kuulin että se oli poika.
Niin huusi Hanna eräänä päivänä minut luokseen ja minä tulin ja istuin niin sievästi sängyn laidalle ja tartuin hänen pikku käteensä niin hienosti ja hellävaroin, kuin oikein olisimme olleet parempaa väkeä molemmat.