"Kuule, Nils", sanoi hän, "oletko yhtään ajatellut miksi me hänet kastamme?"
Minä tulin sekä punaiseksi että hämilleni.
"Niin, näes, Hanna, olenhan tuota kyllä tuuminut, mutta anna kuulla ensin mitä sinä arvelet."
"Olen aina ollut niin ihastunut 'Albertiin'. Muutamissa hyvissä kirjoissa, joita olen lukenut, on kaikista parhaimman nimi ollut Albert."
"Älä pahastu Hanna, sillä sinullahan on ollut enin vaivaa pojasta. Mutta minusta olisi ollut oikein mieluista, jos olisit tahtonut nimittää hänet 'Jöns', isäraukkani mukaan", sanoin minä.
Silloin tuli Hanna vallan hohtavan punaiseksi, kohosi kiivaasti käsivartensa varaan ja sanoi:
"Se oli kauh… kaunis nimi… tarkotan, lyhyt… ja helppo… sanoa…"
Rakas pikku vaimoni! Hän oli hirmuisesti pahoillaan Jöns nimestä, sen kyllä huomasi, mutta rakkaus sai hänet heti myöntymään, ja minulla oli suuri työ saada poika kastetuksi Albertiksi, sillä minulle oli mahdotonta tehdä hänen mieltään vastaan.
Siitä tuli sukkela poika, kävi koulun läpi kuten tanssien, tuotti meille, tietysti, kuten muutkin lapset, koko joukon levottomuutta koulu-ajallaan, mutt'ei mitään varsinaista surua, ennenkuin hänen piti valita elämän ura.
Virkamiehet harvoin tahtovat poikiaan samoille urille kuin he itse; siellä he tuntevat kaikki loukkauskivet ja vaikeudet ja toivovat että joku muu syrjä kruunun leipäkakusta olisi pehmeämpi.