Mutta ammatti- ja liikemiehet tahtovat kernaasti vanhimman poikansa omalle uralleen, sillä siellä voivat he tasottaa polun heille, ja hyvä liikenimi ei totisesti olekaan huonoin perintö.
Saada meidän Albertimme tiskin taakse näytti kuitenkin olevan yhtä mahdotonta kuin viedä lehtori Wadenström varieteeta katsomaan. Lääkäriksi hän tahtoi tulla, sitä ei voitu auttaa. Mamma itki ja rukoili, ja minä olin niin vihainen, etten puhunut hänelle montakaan sanaa koko kevätlukukaudella kun hän oli kahdeksannella luokalla. Hän kärsi siitä niin että kalpeni ja laihtui, ja kun hän tervehti aamuisin tai nousi pöydästä tai sanoi hyvää yötä, niin katsoi hän minuun niin että se viilsi sydäntäni.
Minä rakastin ammattiani yli kaiken muun, lukuunottamatta kotiani, ja minä olin niin loukattu Albertin ykspäisyydestä etten mennyt koulullekaan sinä päivänä, jolloin Albert tuli ylioppilaaksi.
Sydämeni kuohui, ja jalkani tahtoivat väkisin viedä minut ulos huoneesta, kun kuulin nuorten ylioppilaitten laulun ja näin Albertin keskellä joukkoa, kun he marssivat alas Rantakadulle saamaan lakkinsa Bengtssonin puodista. Mutta minä sanoin itselleni: "Pysy lujana, Jönsson, äläkä anna oman lapsesi ratsastaa itseäsi kumoon!"
Mutta kun hän sitte koputti ovelleni ja epäröiden ja ujona astui sisään valkonen lakki kädessä ja parhaat numerot kaikissa aineissa ja katsoi minuun suuret siniset silmät täynnä kyyneliä, ja hänen leukansa vapisi ja hän sanoi:
"Kiitos, rakas isä, siitä kasvatuksesta, minkä tähän asti olen saanut!"
— Silloin oli Nils Jönssonin miehuus kokonaan lopussa. Minä ulvoin kuin vanha mamseli, olin pusertaa pojan tärviölle, suutelin häntä ja nyyhkytin:
"Oma, oma poikani! Tule Jumalan nimessä miksi tahdot, mutta pidä aina, aina isästäsi!"
Ja sen hän kyllä on tehnyt tähän asti, ja lääketieteen tohtori hän on ja kihloissa tuollaisen maalariryökynän kanssa, joka istuu kansallismuseossa ja jäljentää tauluja eikä osaa laittaa kunnon kastiketta edes. Ja minä, joka vihaan "kyvykkäitä" naisia, olen vallan ihastunut häneen ja kirjottanut monta arkkia ja pyytänyt ja rukoillut häntä tulemaan tänne kuuskymmenvuotispäiväksi.
Kun toinen poika oli syntynyt, sanoi Hanna, hiukan tultuaan voimiinsa: