"Kuules, Nils, nyt sinä olet totuttanut minut pahaan tapaan saada määrätä lasten nimet. Älä nyt suutu, jos pyydän saada kutsua tämänkin pojan aivan niinkuin itse tahdon!"
Minun mielestäni se oli hiukan kovaa, mutta minä sanoin sentään:
"Sen sinä kernaasti saat tehdä, Hanna, kaikesta siitä vaivasta, minkä tuo poika on sinulle tuottanut. Mikä hänen nimekseen sitte tulee?"
"Ah, rakas Nils, se on kyllä vaan joutava päähänpisto, mutta etkö tahtoisi tämän kerran, tämän ainoan kerran odottaa, kunnes papilta kuulet nimen!"
Tämä mielestäni jo oli liikaa, mutta naiset ovat arkoja sellaisissa asioissa, ja hän sai tahtonsa läpi. Mutta kun pappi alkoi lukea käsikirjaansa ja jo ehti veteen asti, silloin ajattelin minä itsekseni: Jos hän nyt sanoo Adalbert, Erengisle, Edmund tai Willehard, niin ei siitä ikänä hyvää tule. Silloin sanoi kirkkoherra: "Minä kastan sinut Jöns Lars Andreas Isän Jumalan…" j.n.e.
"Jöns Lars Andreas!" Isä, kauppa-Lassi ja isoisä Peltoniemessä!
"Herra saattakoon! Älkää nyt pusertako rouvaa kuoliaaksi!" sanoi rouva Johansson, joka pikku Jönsin oli maailmaan auttanut, kun minä heti toimituksen jälkeen syleilyllä kiitin Hannaani niistä nimistä, jotka hän oli pojallemme antanut.
Häntä kutsuttiin Jönsiksi ja hänen koko nimensä oli niin muodoin "Jöns Jönsson". Mutta voitteko ajatella että hän siitä huolimatta, tultuaan kahdeksannelle luokalle, osotti palavaa halua tulla — husaariupseeriksi.
Nyt jouduin minä vallan epätoivoon. Enkö minä häntäkään saisi liikkeeseen? Ankaruus senjälkeen kuin Albertille olin ollut niin myöntyväinen, oli mahdoton; minä vaikenin ja kärsin. Silloin tuli poika, sillä Jönsillä on hellä sydän, eräänä päivänä luokseni konttoriin ja sanoi:
"Antakaa anteeksi kaikki suru, minkä olen teille tuottanut, isä! Minä tahdon totella."