"Kuule nyt, Jöns", sanoin minä, "mikä oikeastaan vetää sinun mieltäsi noihin siunattuihin husaareihin? Ethän sinä verenhimoinen ole, ethän?"
"En, en millään muotoa, ja sodasta voimme kai toivoa saavamme pysyä erillämme", arveli Jöns.
"Onko sinun mielestäsi sitte niin erinomaisen hienoa ja hupaista tulla komennetuksi ja lähetetyksi milloin sinne milloin tänne kuten järjetön luontokappale, sen sijaan että olisit oma herrasi oman tiskin takana?"
"Oh, ei suinkaan, mitä itsenäisyyteen tulee niin…"
"No, hyvä luoja, univormuako, ja iloista elämää ja toveruuttako sinun mielesi vaan tekee?"
"Niin, sitäkin, ja sitte… ja sitte en minä tiedä mitään ihanampaa kuin vapaana ja iloisena kiitää eteenpäin komealla juoksijalla. Minä rakastan hevosia nähkääs, isä… mutta älkäämme enää puhuko siitä."
"Vai niin, järjetön luontokappaleko siis saisi määrätä poikani elämän uran. Kuuleppas nyt, Jöns! Samana päivänä kun olet lopettanut kauppakoulun ja vapaaehtoisena ollut vuoden jossakin konttorissa Lyypekissä, seisoo hevonen sinua varten papan tallissa, hevonen, jota ei kenenkään husariupseerin tarvitsisi hävetä."
"Onko se mahdollista, rakas, hyvä isä!" sanoi tuo lurjus ja heittäytyi kaulaani.
Mutta kun Jöns Lars Andreas palasi Lyypekistä, ei hän tahtonut mitään ratsuhevosta, vaan ainoastaan uusia, ajanmukaisia laitoksia konttoriin, ja kassanhoitajan ja kontrollilaitoksen puotiin ja ikkunat suurennettaviksi maahan asti ja varastokirjan pidettäväksi toisella tavalla. Niin, se on totta, hän tahtoi myöskin tyttären kauppahuoneesta Levy & Sohn, jolla oli liikkeensä vastapäätä sitä liikettä Lyypekissä, missä Jöns oli palvellut. Tästä viimeksimainitusta emme äiti ja minä oikein olleet hyvillämme, mutta me ajattelimme näin: Tapahtukoon Jumalan tahto; liike on vakavarainen ja tyttö voi olla kylläkin hyvä ihminen, vaikka onkin saksalainen. Mutta kun Jöns matkusti sinne tervehtimään ja kosimaan, olikin Rebekka Levy jo kihloissa, niin että meidän Jönsimme nyt on naimisissa raatimies Lundströmin tyttären kanssa täältä Nålköpingistä, ja häneen me kaikki olemme ihastuneet. Hänen isänsä on minun paras ystäväni, Hanna on vienyt tytön kasteelle, meidän tyttömme ovat hänen koulutovereitaan, ja Jöns oli tanssinut hänen kanssaan franseesia jo silloin kun yhdessä olivat käyneet tanssikoulussa. Niin että hänestä me tiedämme mitä hän on, tahtomatta sillä mitenkään moittia Saksan kansakuntaa ja sen naisia.
Nyt hoitaa Jöns melkein koko liikkeen, paremmin kuin minä itse uuden ajan vaatimusten mukaan voisinkaan, ja tästä saa hän kiittää kauppamiessivistystään, jonka hän on voinut itselleen hankkia paljon mukavammin kuin minä sen vähän, minkä tiedän. Hän ottaa haltuunsa toisen yksityispuolen liikkeestä toisensa perästä, ja minä tunnen aina enemmän ja enemmän, kuinka minä tulen tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi tuolla alhaalla, kuinka toinen toisensa perästä ne siteet irroittuvat, jotka kerran sitoivat minut puotiin ja konttoriin. On ainoastaan yksi side, joka kasvaa lujemmaksi vuosi vuodelta, ja se on rakkauden side liikkeen vanhemman osakkaan ja hänen välillä, joka nyt johtaa tuolla alhaalla.