Ainoa, mitä minulla on Jönsiä vastaan on se, että hän toisinaan on kiivas. Ei kotona; hänen Emminsä saa tehdä ja sanoa mitä tahtoo. Ei liikkeessäkään; ostaja saa seisoa ja lörpötellä kuinka paljo ja kuinka pitkiä tyhmyyksiä tahansa ilman että Jönsin ystävällinen hymy vähintäkään muuttuu. Mutta minä kerron teille pienen jutun, niin ymmärrätte, mitä tarkotan.
Niin, se oli silloin kun Snusdala—Linkebo-rata piti vihittämän. Minä olin, tietäähän sen: toimeenpaneva tirehtööri rautatieosakeyhtiön johtokunnassa, ja vaikka sen itse sanon, jollen olisi oikein olan takaa takonut, niin olisivat Linkebon tehtaat ja talon isännät vielä tänä päivänä hevosilla saaneet laahata malmiansa ja viljaansa ulos maailman markkinoille.
Vihkiäisissä piti tietysti olla juhlajuna ja lipuilla koristettu lokomotiivi ja kukkaköynnöksiä kaikilla asemilla ja maaherra virkapuvussa ja juhlapäivälliset Snusdalan tavaramakasiinissa, sillä koko Snusdalassa ei ollut yhtään salia, joka olisi tarkotukseen kelvannut. Ja paras kaikista oli, että itse kuningas tuli sinne ja söi meidän kanssamme tavaramakasiinissa omassa korkeassa majesteetissaan; mutta tavaramakasiiniksi ei suojusta kukaan ihminen olisi voinut tuntea, sillä seinissä ei ollut käden levyistä alaa, jota eivät Nålköpingin. Snusdalan ja Linkebon naiset olisi peittäneet ikkuna- ja o vi verhoilla ja lipuilla ja kilvillä ja lehdillä ja kukilla; oli näet heinäkuu. Ja pormestarin rouva oli tuonut sinne kuningas Oskarin rintakuvan ja asettanut sen peräseinälle kahden suuren maalatun likavesijohtoputken päälle; niitä käytetään Nålköpingissä paljon jalustoiksi sekä kuninkaille että kukkaruukuille. Päivällinen maksoi kolmekymmentä kruunua hengeltä ja rouva Lundin kaupungintalolta oli tehnyt parastaan, ja keitti ja paistoi niin paljon kuin jaksoi eräässä lautasuojuksessa ratapihalla.
No, siellä istuivat nyt kuninkaallinen majesteetti ja maaherra ja pormestari ja minä ja muut johtokunnan jäsenet ja vanha parooni Sviskonkärna samassa pöydässä peräseinän luona, ja sitte oli makasiini aivan täynnä, pöytä pöydän vieressä niin että vahtimestarit tuskin voivat pujotella läpi, sillä kaikkihan tahtoivat istua niin lähellä hänen majesteettinsa pöytää kuin mahdollista.
Mutta makasiinin toiseen päätyyn jäi hiukan tyhjää ja silloin sanoi pormestari minulle:
"Mitä me tuolla tyhjällä tilalla teemme? Naiset kyllä näkevät meidät paremmin lasiruutujen läpi tavaratoimistosta."
"Kyllä tiedän, Trybom", sanoin minä, "vedetään köysi seinästä toiseen ja annetaan köyhän kansan seisoa siellä takana armollista kuningastaan katselemassa, niin paljo kuin sinne mahtuu."
Niin tehtiinkin, ja kansa käyttäytyi hyvin siivosti ja säädyllisesti. Ja maaherra puhui kuninkaalle ja kuningas puhui läänille ja pormestari radalle ja minun piti oikeastaan puhua osakkeita merkinneille kunnille, mutta sen olin pyytänyt lääninsihteerin tekemään. Sitte ojentaa kamariherra kuninkaalle pienen paketin, sitte antaa kuningas lämpimällä kädellä pormestarille Pohjantähden ritarikunnan merkin ja minulle Vaasan tähden.
Minä heitin silmäyksen ruudun taakse tavaratoimistoon ja siellä seisoi Hanna ja pyyhki silmiään ja tytöt olivat punaisia kuin pioonit ja nähtävästi peloissaan että minä käyttäytyisin jollakin tavoin tyhmästi, mutta itse asiassa oli heidän laitansa kyllä sama kuin Itämaan kolmen viisaan, että he iloitsivat kun he tähden näkivät. Istuessani ja asettaessani tähteä rintaani huudetaan väkijoukosta:
"Maljasi Nisse! Lykkyä tykö!"