Ja kun minä katson sinne, seisoo veli Johannes köyden takana keskellä väkijoukkoa, ja viittailee minulle pienellä sinisellä pullolla jonka hän sitte laskee suulleen ja tyhjentää muutamin kelpo siemauksin.
Minulla oli edessäni seitsemän viinilasia ja kolme pulloa ja Johannes otti oman väkevänsä suoraan taskusta. Jumala jakaa antimiaan niin eri tavalla tässä maailmassa, eikä Johannes tietenkään pahaa tarkottanut. Mutta minä sekä harmistuin että suutuin tavattomasti, varsinkin katsoen siihen, että hän oli paljo enemmän liikutettu kun sellaisessakaan tilaisuudessa sopii hänen alhaisessa asemassaan olevalle henkilölle.
Silloin kuuluu sieltä ääntä ja rähinää kansanjoukosta, ja minä näen Jönsini, joka istui eräässä alemmassa pöydässä, ottavan Johannesta niskasta kiinni ja — heittävän ulos kuin koiran. Kun minä hetken perästä poikaa siitä läksytin, vastasi hän:
"Joll’ei hän heti olisi mennyt olisi syntynyt häväistys, ja minä pyysin ensin häntä kauniisti, isä!"
Mutta Jöns näytti niin rajulta ja vihaiselta, että luulen että hän olisi voinut vaikka lyödäkin omaa setäänsä.
Siihen aikaan oli Johanneksella pieni kruununtila, jonka olin hänelle vuokrannut, mutta sitte piti minun lähettää hänet Minnesotaan, sillä hän oli liian taipuvainen märkään, märkään ja väkevään.
Ja sitte en ole vielä puhunut tytöistämme, jotka seisoivat tavaratoimistossa äitinsä vieressä ja katselivat isää hänen — jollen ota lukuun tuota Johanneksen juttua — elämänsä ylpeimpänä päivänä. Heidän nimensä ovat Greta ja Anna, he ovat suurikasvuisia ja vaaleaverisiä ja naimisissa molemmat. Gretalla on asessori kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Götan hovioikeudessa ja hän asuu nyt Jönköpingissä. Anna kulki viisi ja puoli vuotta odottaen erästä arkkitehtiä, joka asuu meidän omassa talossamme, ja jonka asiat vielä tänäänkään eivät ole liian hyvällä kannalla. Sekä Greta että Anna ovat kauniita naisia ja niin toisensa näköisiä kuin olisivat he kaksosia. Taloustoimiin ovat he hyvin perehtyneet ja soittaapa Greta hiukan, pianoakin niin että kohteliaammat vieraat jäävät saliin ja koettavat näyttää huvitetuiltakin. Mutta kun Anna alkaa laulaa "Mä neljäntoist' olin vuotias", hajaantuvat vieraat kernaasti sivuhuoneisiin, sen olen huomannut.
Voidaan kai antaa anteeksi isälle, jos sanon, ettei sellaista tyttöparia usein lasketa maailmaan meidän nykyisistä kodeistamme. Sydämeltään puhtaina, katse kirkkaana ja mieli raittiina "kuin kevätvirran juoksu", menivät he vihkituoliin suutelemattomina, "hakkailemattomina" ilman kirjeitä ja kiharoita, jotka olisi pitänyt polttaa. Siinä on kaksi nuorta rouvaa, jotka voivat matkustaa maan ympäri tarvitsematta pelätä, että jostain nurkan takaa sukeltaisi esiin mies, jonka katseen edessä heidän pitäisi luoda silmänsä alas tai saada poskensa punastumaan. Asessori Rundqvist ja arkkitehti Blom ovat saaneet heidät kokonaan niinkuin he ovat, ilman mitään muistoja ja kokemuksia. No, asessori on mies, jolla on tulevaisuutta ja jonkun verran omaisuuttakin, vaikka mikään Adonis hän ei ole, koska silmät eivät oikein tahdo katsella samaan suuntaan ja tukka on hiukan punaseen vivahtava. Mutta että Anna oli hiukan liian hyvä arkkitehdille, tuumailimme sekä äiti että minä. Ei mitään tilauksia, ei mitään käytännöllisyyttä mitä puutavaraan ja tiiliin ja takotöihin ja rahteihin tulee, mutta piirustaa tavattoman hyvin, tosin enimmäkseen sellaisia taloja, joita ei täällä Nålköpingissä rakenneta. No, herra Jumala, kun Annamme kerran on tyytyväinen, niin vähätpä muusta.
Tytöillähän on oma tarkotuksensa tässä elämässä, mutta sydäntä karvastelee, kun pitää laskea heidät pois kotoa. Kun pojat menevät naimisiin on asia aivan toisenlainen, sen tiedän Jönsistä. Mies on sentään aina mies ja määrää itse elämänsä suunnan useimmissa tapauksissa. Jos vaimo pitää pystyssä hänen nimensä kunniaa eikä tuhlaa yhteistä omaisuutta, niin muu kyllä menee. Mutta jättää oma rakas tyttönsä vieraan miehen valtaan, kun tietää, minkälaisia parhaatkin miehet ovat!
Sitte on meillä yhdeksäntoistavuotias Jenny, ja Katri, rippikoululapsi ensi talvena, hän jota vanha hovimarsalkka suuteli ja jolle antoi elinkoron. He ovat tummia ja hienoja ja näyttävät olevan aivan toista rotua kuin vanhemmat sisaret. Jenny harrastaa, suureksi harmikseni, "ajan suuria kysymyksiä" ja lukee aivan liian paljon ja juttelee niin että tahtoo pää mennä ympäri, ja haluaa itselleen paikkaa "saadakseen vaikutusalan ja tunteakseen itsensä itsenäisemmäksi", vaikka hän sellaista ei ollenkaan tarvitsisi. Ensin kun hän tuli seuraelämään täällä Nålköpingissä tulin minä oikein pahoilleni siitä että hän yhtä mittaa tahtoi olla herrojen seurassa, jutteli, nauroi, väitteli ja käveli heidän kanssaan sekä myöhään että varhain. Mutta sitte sain minä kuulla, että hän on hirmuisen ilkeä ja nenäkäs heille, pisteliäs ja härnäävä, niin että herrat pitävät häntä suorastaan pienenä hirviönä. Jumala lasta auttakoon! Jos hän tällä tavoin jatkaa, joutuu hän tuskin koskaan naimisiin.