Mutta jos me näin olemme kaikki koolla ja kaikki lapset ja lastenlapset voivat hyvin ja kaikki on kunnossa eikä ole mitään huolestuttavaa eikä painostavaa, mutta rullatuoli pienen pöydän ääressä salin keskimäisen ikkunan alla on tyhjänä, niin ei synny oikeata tunnelmaa meidän piiriimme.
Huoneustomme on nyt suuri, koko yksitoista huonetta, ja me olemme vilkas perhe ja Jönsin ja tyttöjen lapset pitävät kauheata elämää kun sattuvat yhteen, mutta kun he lähestyvät sinistä kamaria, silloin hiljenee pienten jalkojen vauhti itsestään, äänet laskeutuvat ja rakkaita katseita luodaan kamarin oveen.
Jos meille jotain tapahtuu, iloa tai surua, tai kirje saapuu lapsilta tai olemme saaneet kuulla jotain uutta kaupungilta, ystävistä ja tutuista, niin aina joku nopeasti nousee piiristä, katsoo onko rullatuoli tyhjä ja kiiruhtaa siinä tapauksessa siniseen kamariin, mistä ääni aina kuuluu hiljennettynä.
Siellä lepää valkoisilla tyynyillä, tavallisesti puolihämärässä, kasvot kuin kauniin naisen, vartalo kuin raajarikon, suuruudelta lapsen kokoinen.
Se on meidän Eevamme, kolmas tyttömme järjestyksessä, hän jonka kovat kärsimykset ovat kuluttaneet ja sulkeneet kaikesta elämän ilosta, hän, joka määrättiin meidän murhelapseksemme, mutta joka enemmän kuin kukaan muu voi kääntää katseemme sinne, missä on ikuinen ilo!
Lääkärit sanovat… niin, samantekeväähän se on mitä he sanovat; auttaa häntä he eivät kaikissa tapauksissa voi, kaikkea on koetettu. Lapsen iloa ja nuoruuden riemua ei hän ole saanut maistaa, paljo ulkoelämästä, luonnosta ja ihmisistä on hänelle tuntematonta, ja toisinaan vääristää tuska kauniit kasvonpiirteet päässä, jonka hän, ikäänkuin julmalla ivalla, on saanut pitää terveenä ja täyteläisenä, ruusuja poskilla ja loistoa silmissä, kun muu ruumis on suhdaton luuranko.
Tunteeko ja ajatteleeko hän meidän tavallamme, vaikk'ei voi toivoa eikä odottaa niinkuin me? Emme sitä tiedä. Emme ole koskaan huomanneet, että ne tuulahdukset elämästä, jotka ovat voineet hänen pieneen leposijaansa tunkeutua, olisivat aikaan saaneet hänessä kaipausta tai alakuloisuutta. Pojat ovat uskoneet hänelle tulevaisuuden tuumansa, tytöt ovat aikasemmin kuin äidille hänelle ilmaisseet sydänsalaisuutensa, rakkautensa ja riemunsa, ja hänen kauniit silmänsä ovat loistaneet hellyyttä, hän on kuunnellut osaa ottavana, hän on koettanut hyväillä pienellä kuihtuneella kädellään; mutta kuuluviin ei ole päässyt pieninkään tuskan ilmaus siitä että itse on auttamattomasti sulettu kaikesta siitä, mitä elämä muuten tarjoo.
Minä luulen, että hänen sydänjuurensa näin vähitellen irtaantuvat maasta aina sitä mukaa kuin hänen mielensä kääntyy siihen, mikä ylhäällä on. Oikeastaan on nyt enää vain yksi side pitämässä häntä jälellä: rakkaus meihin kaikkiin. Kuinka kauan voi se sitoa hänen siipensä? Kuinka pian on hän kohoova kurjuudesta ihanuuteen? On julmaa ja itsekästä rukouksillamme tahtoa viivyttää sitä hetkeä, mutta emme muuta voi; murheen lapsi on tullut kodin auringonsäteeksi, ramman tyttären pieni käsi on vahvempi kuin kenenkään meidän tukemaan ja nostamaan, ja kun tuo heikko liekki sammuu, tulee se koskemaan meitä melkein kovemmin, kuin jos joku meistä kutsuttaisiin pois terveyden ja voiman päivinään.
Eeva tietää, mitä minä olen askaroinnut näinä päivinä. Eilen sanoi hän:
"Isä, joko sitte vieraatkin saavat nähdä sinun pikku teoksesi tahi jos se vaan jää rakkaaksi testamentiksi äidille ja meille, niin puhutaan siinä kai oikein paljo Jumalan ihmeellisestä hyvyydestä ja armosta?"