Minä painoin pääni alas, ja vanhat poskeni punastuivat häpeästä.
"Sen pahempi, ei paljoa, lapsukaiseni…"
Lempeiden, hellien piirteiden yli kulki musta varjo ja hän oli hetken hiljaa. Sitte kirkastuivat kasvot taas ja hän hymyili:
"Samahan se onkin, isäni. Hänen työnsä häntä ylistävät eikä kukaan ihminen voi kirjottaa, mitä hänelle todella on tapahtunut, kirjottamatta ylistyslaulua Hänen kunniakseen!"
Ja näin lausuu hän, jota on lyöty niin kovasti!
Kas niin, kello on jo kuusi illalla ja kahdenkymmenen minuutin päästä tulee äiti laivalla Tukholmasta viettämään kuusikymmenvuotispäivää huomenna. Hänen mukanaan tulevat Albert ja hänen maalariryökkinänsä. Jumala häntä siunatkoon, mutta jos hän öljyväreillään rupee tuhrimaan keltaisessa salissa, parhaassa vierashuoneessamme, niin ei siitä koskaan hyvää seuraa.
Äiti tulee! Ei auta, että on mäkituvassa syntynyt ja tullut kuudenkymmenen vuotiaaksi ja kumaraksi ja harmaaksi. Hän, jolla on sydämeni ollut aina nuoruuden keväästä alkaen, voi yhä vieläkin saada sen kielet väräjämään yhtä hellästi, nyt kun pellot ovat korjatut ja syystuuli hivelee ryppyisiä poskia!
IX.
Suuri päivä.
Kaikki nukkuvat; oli hyvä että oli lauantai eilen, minun kuusikymmenvuotispäivänäni, tuona suurena juhlapäivänä, niin että liikkeenkin väki saa hieman levätä. Mutta itselläni ei minulla ole mitään lepoa, ennenkuin olen saanut sanoa sinulle hyvästi, rakas lukija, ja sen vuoksi olen minä hiipinyt ylös tuntia ennen Hannaa.