Jo oli yhdistys kääntynyt lähteäkseen, liike torilla saanut tavallisen kulkunsa ja Isontalon maitopiika, joka nähtävästi suureksi huvikseen oli ollut tapauksessa mukana lähtenyt pois, kun Albertini, tohtori, kiipee ulos parvekkeelle, päättäväinen piirre rakkailla kasvoillaan.
Minä oikein huolestuin. Ajatteles jos häneen, joka asuu Tukholmassa, ovat tarttuneet nuo uudet aatteet ja tuon kauhean "Tukholman penkin" hirmuinen radikalismi, ja jos hän nyt pitää oikein tuollaisen vapaamielisen puheen. Ja me, jotka olemme niin hyviä ystäviä Trybomin kanssa, joka on niin kauhean vanhoillinen!
Jumalan kiitos! Pojan esitys oli sekä isänmaallinen että vanhoillinen.
"Eivätkö parturi Lind ja soittokunta tahdo tehdä hyvin ja tulla ylös juomaan lasin viiniä kanssamme!" sanoi hän lujalla, kaunissointuisella, lämpimällä, vakaumusta hehkuvalla äänellä.
Kun minä käännyin ympäri seisoo Jenny siinä joukko laseja tarjottimella, ja kaikki muutkin ovat tulleet sisään ja Eeva istuu rullatuolissaan ja katsoo minuun suurilla lempeillä, lämpimillä silmillään.
Minä menen hänen luokseen, ja kärsivän rakastettumme ja minun ympärilleni kiertyy seppele ojennettuja käsivarsia, ja raikkaat suut kuiskaavat korviini siunausta ja kiitollisuutta.
Samassa tulee Johanna palvelijatar, ja sanoo, että etehisessä on lähetystö "Seitsemän tähden" veljesliitosta, jossa minä olen rahastonhoitajana.
Niitä oli kuusi kappaletta, tavallisissa oloissa minun tuttavallisia ystäviäni ja veljiäni, jotka eivät juuri ujostelleet paukuttaa minua selkään ja sanoa: "Nyt sinä olet tyhmä, vanha Nikke." Mutta nyt he olivat aivan hirmuisen jäykkiä ja hienoja, kommendöörinnauhat päällystakkien alla, ja katselivat minua kuin olisin ollut intialainen epäjumalankuva, tahi kuin olisivat tahtoneet pyytää: "Älä koske meihin äläkä Jumalan nimessä sano mitään jokapäiväistä, niin että kaikki juhlallisuutemme menee rikki!"
He heittivät päällystakit pois, asettivat kaulahuivit järjestykseen ja asettuivat asentoon. Yliseremoniamestari lausui tunnussanan ja aliseremoniamestari löi sauvallaan lattiaan, jonka jälkeen puheenjohtaja-mestari, veli Lundström, piti suuren puheen ja pyysi liiton puolesta saada jättää minulle hopeamaljan, oikean kilpa-ajopokaalin. Ja kyllä se totta onkin, että minä usein olen ollut juoksemaisillani hengen kurkustani tuon siunatun "Seitsemän tähden" takia ja että minä omasta mielestäni juhlatilaisuuksissa istun siellä narrina miekka vyöllä ja ritaripuvussa, mutta kun minä katselen minun kilpa-ajopokaaliani on sentään lohduttavaa tietää, ettei sen saamiseksi ole hevosraukkoja kiusattu. Jos ihminen tahtoo tehdä itsensä naurettavaksi omalla ruumiillaan on se hänen yksityisasiansa.
Minun vastauksessani puheenjohtaja-mestarin puheeseen ei ollut ollenkaan mitään valtiollista sisällystä, jonka vuoksi jätän sen mainitsematta.