"Tarkoitin tietysti lapsia myöskin."
Nämä sanat ovat tulikirjaimilla muistooni piirretyt, vaikken sillon niiden sisältöä ymmärtänyt. Mutta sen sain kyllä oppia ymmärtämään.
Kuinka isä tuli hautaan, sitä tuskin muistan, mutta samana iltana, sateisena huhtikuun iltana, tuli paljon väkeä tupaamme. He eivät tervehtineet meitä, eivätkä puhuneet mitään meille, ainoastaan keskenään. Hanna ja Emma ryömivät pelästyneinä sänkyyn ja alkoivat itkeä. Johannes juoksi ulos. Minä en tiennyt mitä oli tekeillä, eikä minulla ollut selvää käsitystä meidän asemastamme; tiesin vaan että äiti ja isä olivat poissa, ja että minä olin vanhin, jo yksitoistavuotias. Aran lapsensydän-parkani täytti samalla kertaa pelko ja omituinen velvollisuuden tunne, velvollisuuden suojella pikku sisariani ja itse ensimäisenä kohdata jokaista lähestyvää vaaraa; ja niin astuin minä vavisten esiin lattialle ja sanoin nöyrästi:
"Mitä te tahdotte, hyvät vieraat?"
Silloin löi vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja polveensa ja sanoi nauraa hohottaen:
"No kuuleppas mokomata! Se on muka hän, joka isännyyttä pitää tässä tuvassa. Niin, niin, vanhinpa joukosta oletkin."
Toisetkin nauroivat. Siihen loppui minun rohkeuteni; kiipesin sänkyyn sisarieni viereen ja itkin.
"Otetaanko roskat vai kakaratko ensin, esimies?" kysyi Jussilan isäntä, hän, jolla silloin oli sonninpitovuoro, kun alotin paimenessa käyntini.
Puheenjohtaja yskäsi ja kävi tärkeän näköiseksi.
"Niin nähkääs, hyvät ystävät, minä en antanut kuuluttaa tästä huutokaupasta kirkossa, levitin vaan sanaa kylässä, sillä jos jokainen huutaa itselleen yhden kapineen ja joka viides yhden kakaran, niin on kaikki loppuun myyty, sanoi Korkeelan Matti myydessään paloviinaa Vehkalahden markkinoilla. Ja nyt se alkaa, sanoi nimismies antaessaan eukolleen selkään joulu-aattona. Huudot on suoritettava kolmen kuukauden perästä ja ne menevät vaivaiskassaan, ja täällä ei tarjotakaan äyrittäin vaan viisi äyriä on vähin huuto. Aletaan padanjalasta, sen sanotaan tuovan onnea mukanaan."