Sekö rikas! Oh pahanen, hän on köyhä kuin kirkonrotta, kiroili lukkari itse temppelissä.

— No sitte en minä tosiaankaan tiedä, mikä hänessä on, sanoi kirkonvartia.

Jumalanpalvelus alttarilla oli jo ehtinyt koko pitkälle, kun Metsolan parooni perheineen ja kaupunginvieraineen astui kirkkoon ilman mitään häiritsemisen pelkoa; pastori pääsi alttarilta ja seisoi hetken päästä saarnastuolissa.

Meidän teologiset tiedekuntamme kaipaavat tykkänään opettajia, jotka ohjaisivat ja kehittäisivät sitä puhujan välikappaletta, millä hän ensin vaikuttaa kuuliansa ulkonaiseen tarkkaavaisuuteen, vaikka se tapa, millä tuo herätetään, hyvin usein ratkaiseekin koko esityksen vaikutuksen tavallisiin pintapuolisiin ihmisiin. Meidän pappimme eivät koskaan saa oppia luonnollista ja oikeaa lausumistapaa, eivät koskaan saa apua, kun koettavat poistaa suullisen esittelyn satamääräisiä vajavuuksia. Pastori Maununen, Vainiolan talon poika, ei ollut tässä suhteessa parempilahjainen kuin useimmat muut hänen virkaveljistään, ja tuskin hän oli suunsa aukaissut ja sinkahuttanut muutamia murteellisuuksia, ennenkuin vieraat kaupunginherrat kumartuivat hymysuin alaspäin.

Mutta ilo ei käynyt pitkälliseksi. Ennenkuin pastori oli kymmenen minuuttia puhunut, niin kuuliakunta täydellisesti hänen esitystänsä tarkkasi; ei kukaan enään hänen murteellisuuksiansa huomannut eikä kukaan enään pannut tähdelle, että johonkuhun sanaan tuli väärä korko.

Hän saarnasi vapaasti. Ei mikään yritys saata olla vaarallisempi heikkolahjaiselle papille, kuin nousta saarnastuoliin ilman tarpeellista valmistusta edeltä päin. Saarna tulee silloin useinkin surkeaa sekasotkua ilman pontta ja perää, ilman alkua ja loppua, ja sitä kuullessa tulee mieleen Tegnérin varoitus-sanat nuorille kypsymättömille papeille: "Älkää luottako siihen, että henki tulee teihin yhteensoitettaissa, se jää usein tulematta, ja siitä syntyy hengen puute; ja jos siinä joku henki olisi, on se ainoastaan hämmennyksen ja sekaannuksen henki." Mutta lausutulla sanalla on paljon suurempi voima, kun se tulee tahi näyttää tulevan suoranaisesti esiin, puhuja vaikuttaa niin äärettömän paljon enemmän, kun hänen katseensa kohtaa kuuliansa katsetta eikä hän etsi lausuttavaansa käsikirjoitukseen tirkistämällä, että niiden pappien, joille vapaa esitys tuottaa liian paljon vaikeuksia, tosiaankin pitäisi kirjoittaa muistiin saarnansa pääkohdat. Sitä paitsi, jos työ on huolella alustettu, jos koko saarna on selvänä mielessä, eli niin sanoakseni, itse luonnos valmis, niin varmaankin useimmat papit helposti voivat saarnansa yksinkertaisilla ja selvillä sanoilla pukea vaatimattomaan pukuun. Hänen, joka tämänkin vaikeaksi katsoo, pitäisi, kahdesti asiaansa miettiä, ennenkuin toimekseen valitsee papinviran, sillä eipä hän voi tarjota uskonnon lohdutusta tautivuoteen luonakaan, jossa ei sovi käyttää "konseptia".

Pastori Maunusen saarna oli hyvin valmistettu, mutta hänen ei tarvinnut aivan orjallisesti suunnitelmaansa seurata; siinä oli vielä tilaa innostuksen luomille sanoille. Hän saattoi käydä aineestaan lämpimäksi ja saarnatessaan saada uusia aiheita selityksiin, joista hän itse iloisesti hämmästyi.

Hänen lausuntonsa kaikkine vikoineen oli aivan poikennut vanhasta, nukuttavasta, juhlallisesta esitystavasta, jonka kestäessä pappi näyttää noille yksitoikkoisuudesta tylsistyneille sanankuulioille pörhöisen, aamu-unisen enkelin tapaiselta, joka pilviin ripustettuna lukee tunnin ajan asioista, joita ei oikeastaan ole tarkoitettukaan heidän käsitettäväkseen. Pastori puhui kuten ihminen ihmisille, eikä kuten herran vouti ynseille, huolimattomille palvelioille; hän koski elämän jokapäiväisiin oloihin ja antoi uskonnolle paikkansa koetuksissa ja murheissa, ihmisneron voitoissa ja maallisten toiveitten häviössä.

Hajuvedellä kastettuja nenäliinoja ei enään viety suun eteen, kaikki oli hiljaista "herrasväen" penkissä ja kirkonvartian täytyi myöntää itsekseen, että hän oli tavattoman huonosti nukkunut kirkossa tänään.

Sillä välin kuin pastori Maununen seisoi tuolla ylhäällä madonsyömässä ja karsassilmäisillä apostolinkuvilla koristetussa saarnastuolissa, katsellen noita satoja ihmisiä, joista hän tuskin tunsi neljä tahi viisi ja jotka tutkivasti tähtäsivät silmänsä häneen, valtasi hänet sellainen avuton yksinäisyyden ja kykenemättömyyden tunne, ettei hän luullut milloinkaan voivansa olla heille kaikille, mitä hän olisi tahtonut ja mitä hänen olisi tullut olla. Hänen äänensä suli surulliseksi ja nuot loukkaavat murteellisuudet kaikuivat kuuluviin ikään kuin kyynelien verhossa.