III.
Metsolan herrasväki.
Viikko oli kulunut, ja pastori oli käynyt "kotoiseksi". Se, jolla on ollut isänkoti, rauhaisa ja turvallinen, vaikka kuinkakin yksinkertainen, johon on saattanut rientää lukukausien loma-aikoina ja yhä aina silloin, kuin ahkera työ on suonut jonkun lepohetken; se, joka on ollut niin onnellinen, että on saanut omistaa tuon rakkaan suojan kauan, ehkäpä siihen asti, että oma koti hänelle on ovensa aukaissut, hän ei saata käsittää sitä suorastaan lapsellista iloa, joka valtasi pastori Maunusen sydäntä aamuisin, kun hän heräsi omassa, pienessä, erittäin yksinkertaisessa, mutta hänen mielestään, ja verrattuna kaupungin ullakkokammariin, myöskin todella oikein komeassa kodissaan.
Pastori oli velvollisuutensa muistava mies, mutta pelättävä on, että pöydät, tuolit ja akkuna-uutimet, koti-eläimet ja pienet vainiotilkut ulkona, jossa kevättoukoa juuri piti aljettaman, enemmän anastivat hänen ajatuksensa näinä ensi aikoina, kuin Jumalan seurakunta Toivolahdessa. Hän asetteli tuoleja paremmin kuntoon ja kamreerska Lundberg-vainajan entistä sohvaa muutamia tuumia pois päin seinästä ja vähän enemmän vasemmalle, sekä toisen kerran taas vähän paremmin oikealle, ettei tapeettia vahingoittaisi, jos sattuisi vähän mukavasti nojautuman tämän vanhan loistokalun laitaa vasten.
Ja sitte teki hän matemaatillisia suunnitelmia paperille, ja kun hän oli saanut ne valmiiksi, huusi hän äitiänsä.
— Mitä, Arve poikani?
— Kuulkaatte, äiti, virastani saan 2,500 markkaa ja kyllä me elämme 1,800 markalla.
— No tietysti, kyllä vain sitä saatamme tehdä.
— No niin, ja säästöpankin laina tekee 3,500; kun vuosittain maksamme 700 velastamme, niin olemme viidessä vuodessa siitä vapaat. Kas silloin, äiti kulta, on tämä kaikki oikein meidän omaamme! huudahti Arvid ilosta säteilevin silmin, osottaen kamreerska Lundberg-vainajan sohvaa sekä muita huonekaluja, ikään kuin hän äidilleen olisi näyttänyt Golcondan aarteita.
— Ei, Arve, et ole muistanut laskea kasvuja, sanoi muori.