— Korkoja! En ole, äiti, nyt minun täytyy laskea uudestaan.
Kahdeksan päivää oli kulunut ja vähän enemmänkin. Pastori oli alkanut pitäjän herrasperheitten kanssa tuttavuutta tehdä. Ensiksi oli hän käynyt esimiehensä, emäseurakunnan kirkkoherran luona Jokiniemessä. Tämä oli pieni, hiljainen, ystävällinen mies, jonka peruukki ajan kuluessa oli tullut punertavaksi ja jonka vaimo pitäjäläisten tuomisten ja levollisen luontonsa takia oli käynyt pyöreäksi, ja hänellä oli kaksi tytärtä, jotka kolmenkymmen-vuotisesta odotuksesta olivat käyneet vähän surumielisiksi, mutta kiitollisiksi pienimmästäkin ystävällisyydestä ja uteliaiksi näkemään uutta naimatonta pappia.
Kirkkoherra Rantanen otti syleillen Arvidia vastaan ja aukaisi äsken ostetun kartuusin, "Ruusun", sekä oli vakuutettu, ettei tämä hänen nuori virkaveljensä häntä saattanut nimittää muuksi kuin sedäksi. Kirkkoherran rouva vähän torua mötisi, kun ei pastori ottanut äitiänsä mukaansa. Lotta neiti vispilöi munanruskuaista tuutingiksi rakkaalle vieraalle niin innokkaasti, että hänen vaaleat kutrinsa liehuivat ympäri kuten sädekehä ja lasinpohja oli vähällä rikkua. Havaiten itsensä sillä erää tarpeettomaksi sisällä, läksi pikku Eeva renkitupaan käskemään talli-Kallua juottamaan vierasta liinaharjaa sekä antamaan sille koko kapan siemenkauroja.
Pari päivää tämän perästä oli pastori päättänyt lähteä Metsolaan paroonin luo, pitäjänherran (2,045 kolikkoa).
Arvid tunsi itsensä melkein vähän hermostuneeksi. Hän valitsi liperien joukosta itsellensä yhdet, joiden oli havainnut olevan ilman vikaa, mutta koettaessaan saada niitä kunnollisesti kaulaansa, veti hän nauhan poikki. Liinaharja oli saanut seisoa vapaana, äestä vetämättä, koko päivän, vaikka matka oli ainoastaan puolen penikulman pituinen, ja renkipoika oli karhinut itse pastorin nähden siitä aamulla takkuja vähintäin naulan verran. Nappularattaat olivat äsken puhdistetut ja Martta muori oli itse harjannut poikansa kauhtanan, vaikka Arvid kyllä pani vastaan.
Ja sitte Arvid läksi matkaansa. Metsola sijaitsi kauniilla paikalla, erään saman järven lahdelman rannalla, joka Toivolahden pappilallekin antoi suurimman viehätyksensä. Siinä oli korkea, valkoinen, melkein neliskulmainen, kaksikerroksinen rakennus, jonka alakerta oli kivestä. Kaunis lehtokuja, jonka puissa lehdet parhaillaan puhkeilivat nyt toukokuun keskivälissä, vei noihin uusiin, huvilantapaisiin kylkirakennuksiin ja aimo vaahterat ympäröivät hyvin hoidettua pihamaata. Päärakennuksessa ei ollut minkäänlaista pylväskäytävää, vaan vanhan ajan tapaan suuri porrassilta, mikä ulottui päärakennuksen puoliväliin asti ja jonka häkki-aita oli varustettu kahdella ruostuneella rautaruukulla, joitten kyljessä irvistävät jalopeurat maltillisina tuijottivat rautarenkaittensa yli.
Komeasti puettu kuski tuli hoimiinsa ottamaan Liinaharjan ja ohjasi sitä niin taidokkaasti, ettei ollut saada sitä paikaltaan hievahtamaan, ja vielä komeammin puettu kammarineitsyt osotti pastoria etehiseen. Etehisen ovi oli raollaan ja huoneista kuului iloisia ääniä. Pastori otti jo puolittain päällystakkinsa naulasta takaisin ja kysyi:
— Ei suinkaan täällä ole mitään kutsutuita vieraita?
— Ei, hyvänen aika, siellä on vain herras-väkeä, jotka sattumalta ovat tulleet vierailemaan, ilmoitti kammarineitsyt vähän suojelevasti.
Pastori silitti lipereitänsä ja asetteli kauhtanaansa paremmin kuntoon. Hän muisti hyvin, mitenkä hän kerran kaupungissa oli koulu-ajallaan tullut maaherran luo, jossa hänellä silloin oli "ruokapäivä" ja kuullut etehisessä samallaista iloista puheen sorinaa, mutta silloin oli hyvin uljas palvelia estellen tarttunut häneen oven luona, sanoen: