— No tuhatta, odotappas! Onko talouden hoitaja unohtanut antaa Maunuselle muutamia pennejä, jotta menisit muualle syömään. Meillä on pidot eikä Maununen siis saa täällä tänään päivällistä.
Eipä hän paljoakaan iloisemmilla tunteilla nyt, vaikka vapaana ja itsenäisenä sekä sivistyksessä täydellisesti isäntäväkensä vertaisena, astunut tuon pienen pitäjänpohatan luo.
Parooni kiirehti häntä vastaan pienin askelin ja suuresti kohteliaana.
— Noh, katsokaapas pastoria! Se nyt oli hauskaa. Tässä, ystäväni, on seurakuntamme sielunpaimen, pastori Arvinen…
— Suokaa anteeksi, Maununen!
— Ah, pyydän tuhannesti anteeksi! Pastori Maununen, ja tässä on vaimoni, tyttäreni Gerda, meidän pieni Ellimme, poikani, luutnantti Kustaa Stålsköld, majuri Akselson, neidet Akselson, kreivi Svedenhjelm, joka iloksemme on tullut aina Uudeltamaalta muutamiksi päiviksi meitä katsomaan, kreivitär Svedenhjelm, neiti … pyydän anteeksi, herra pastori! Ehkä sinä, Gerda, esität näitä muita ystäviämme, näen että vaimoni minua odottaa.
Arvid oli niin kiireisesti kiivennyt kaikkien noitten uusien tuttavien luo, kun parooni heitä vuorottain järjestyksessä nimitteli, että hän tunsi olevansa ikään kuin pyöröllä; hän tunsi, että hän tässä seurassa varmaankin näytti vähän kömpelöltä, ja se on vika, joka ei parane siitä, että sen itse tiedämme. Pastori ei huomannut Gerdaa, ennenkuin tämä heikosti tarttuen hänen käsivarteensa saattoi hänet asemaansa oivaltamaan ja sitte taas jatkoi esittelyänsä.
Vaistomaisesti nousivat Arvidin kaikki tunteet ikään kuin sotaan tuota nuorta neitoa vastaan. Melkeinpä hän tunsi jotakin vastenmielisyyden tapaista tyttöä kohtaan, ja kaikkia kohtaan tunsi hän jotakin loukatun lapsen-ylpeyden tapaista, joka sydämmissämme on jäljellä siitä ajasta, jolloin me lapsena välistä jäimme leikissä takapajulle ja joka vielä yhä ilmaantuu, kun havaitsemme olevamme syrjään sysättyinä tahi muita heikompia. Mutta paroonia, kreiviä, majuria ja nuoria luutnantteja vastaan tunsi hän voivansa asettaa tasa-arvoisen ellei suuremman oppimäärän, miehuullisuuden ja itsetakeisuuden. Hän tiesi, että jos hän joutuisi heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, niin hän kaikissa sivistyksen eri aloissa saattaisi keskusteltaessa hyvin tulla toimeen heidän vertaisenaan, mutta itsekseen hän ihmetteli, mitenkä hän saattoi niin kovin kiihostua ajatellessaan, että tuo komea, ylhäinen neiti katsoisi häneen ikään kuin korkeammalta kannalta ja pitäisi häntä kömpelönä "maalaispappina", pastorina, joka hänen isänsä ääniluvun kautta oli päässyt leipään.
Myöhemmin, kun Arvid Metsolan herrasväen perheessä oli tullut tutummaksi, havaitsi hän, että Gerda neiti oli ainoa, joka tässä kodissa oli oikein aatelinen. Lyhytvartaloinen parooni, komea, kylmä ja tummanverinen, ylhäisiä tapoja matkiva vapaaherratar, mustine, terävine silmineen, osotti samoin kuin koko talon komento, jotakin äsken aateloittua, ylhäisyyteen tottumatonta sekä teeskentelevää, hiukan tuhlaavaa sekasotkua. Pienellä Ellillä, vaaleakutrisella, neljäntoistavuotiaalla keijukaisella, oli pystynenä ja kalansilmät sekä aivan epäilemättä porvarilliset aistit, ja nuoren Kustaa paroonin, luutnantin tuttavuudessa ei kauankaan tarvinnut olla, ennenkuin havaitsi, että hänen isänsä tallissa olevat puolirotuiset enemmän häntä huvittivat, kuin Stålsköldin puhdasverisyys hänen omissa suonissaan — niin, puhdasverisyys, sillä parooni ja vapaaherratar olivat serkuksia.
Gerda Stålsköld oli pitkävartaloinen, harteva tyttö, jonka ihana kaula olisi jaksanut kannattaa hänen reipasta, mustatukkaista päätänsä, vaikka olisikin ollut vähemmän voimakas. Hän olisi näyttänyt liika pitkältä, ellei koko olento olisi ollut erittäin sopusuhtainen ja miellyttävä. Mutta nuot valkoiset, kauniinmuotoiset kädet olivat suuret ja leveät kuten työmiehen, ja sekä isä että äiti olivat jo aikoja sitten lakanneet toivomasta, että hänelle saattaisivat ennakolta tilaamatta hankkia rannerenkaan. Hänen korkearintaiset jalkansa olivat myöskin sopusuhtaiset ja suorastaan loukkaavaa olisi ollut sanoa niitä sieviksi. Kasvot olisivat olleet täydellisen kauniit, ellei otsa olisi ollut aivan liian matala ja suu liika leveä. Edellisen olisi otsatukka saattanut parantaa, mutta Gerda inhosi sitä muotia; hän piti yömustat hiuksensa sileästi kammattuina ja keski otsalta jakauksella. Mutta poskien pyöreys oli kaunis, huulet täyteläiset, punaiset, ja nuot soikeat kasvot ja nenä jalonmuotoiset. Ja sitten oli luonnon oikku sovittanut noitten yömustien hiuksien kanssa yhteen kirkkaat, suuret, ruskeat silmät, jotka hänelle antoivat eriskummallisen muodon. Gerda oli uimamaisteri sekä rohkea ratsastaja ja hänellä oli reformipuku ylhäällä ullakossa, mutta muuten oli hän tavoiltaan ja elämänkatsannoltaan vielä 23-vuotiaana niin täydellisesti naisellinen, kuin ikänä vain joku hänen tyttötuttavistaankin olla saattoi. Hänet täytyi heti huomata, vaikka huone olisi ollut täpösen täynnä, hän olisi tuhatmääräisessä ihmisjoukossa kummastuttanut katseliaa, mutta ainoastaan niihin hän vaikutti myötätuntoisuutta, joita hän tahtoi voittaa puoleensa.