— Niin onkin, neiti. Hän on raastanut ja itseltään kieltänyt kaikkea minun tähteni koko elämäni ajan ja puolen oman elämänsä ajasta, ja nyt on kaikkein hartahin toivoni, että hän saisi elää ja nauttia kauan siitä onnesta ja menestyksestä, joka on tullut osakseni.
— Onko pastori valmistanut jonkun kirjallisen työn? Saarnakokoelman ehkä?
— En, kuinka niin?
— Te puhuitte jostakin … jostakin erityisestä onnesta ja menestyksestä, ja…
Arvid nauroi ääneensä ja iloisesti.
— Niin, minä kyllä arvasin, että neiti Stålsköldin oli vaikea käsittää minun voitonriemujani. Mutta, nähkääs, kun koko kouluaikansa on täytynyt rukoilla "ruokapäiviä" itsellensä, kun on täytynyt kärsiä vilua puitten puutteessa ja maata sairaana päällystakin puutteesta, kun on ajanut hiippakunnan ympäri konsistorion kyytihevosena kahdeksan vuotta, nauttien ainoastaan muutaman sadan markan palkkaa, silloin on sekin onnea ja menestystä, kun saa Toivolahden papintilan.
Gerda katsoi häneen suurilla, tutkivilla silmillään. Samassa pastorin mieleen juolahti, että Gerda ehkä piti sitä omituisena ylpeilemisenä ja ynsistelemisenä, että hän noin kiirehti puhumaan äidistänsä, mitenkä hän vain oli talonpojan-vaimo, sekä itsestään, miten hän oli hädän ja puutteen läpi raivannut itselleen tien määränsä päähän. Hän ei ollut oikein tyytyväinen itseensä.
— No, Gerda, mitä pidät uudesta papistamme? kysyi vapaaherratar, kun pastori oli kutsuttu herrojen kammariin juomaan tervetuliaismaljaa paroonin kanssa ja Gerda palannut takaisin naisväen luo.
— Kyllä hän mukiin menee, ollakseen talonpojan poika. Luulen, että häntä vaivaa jonkinlainen ylpeys eli kunnianhimo. Hän puhui erityisellä katkeruudella siitä köyhyydestä, jota hänen luku-aikanaan on täytynyt kärsiä.
— Quelle horreur, ma cher Julie, huudahti kreivitär Svedenhjelm. Aivan kuten ulkomailla! Alhaison veri kuohuu, pessimismi, tyytymättömyys, nihilistisyys, röyhkeät vaatimukset leviävät kaikkialla niin pian kuin saavat vähänkin oppia. Niin sanoo Svedenhjelmkin. Hoh, varjelkoon meitä! Kun ei hän häpeä, tuo nuori pastori!