— Noh?
— No niin, ja sitten … sitten … on siellä Kaislakylän asemalla tulevalla viikolla eläinmarkkinat ja siksi aikaa hän tahtoisi vuokrata ratsastushuoneen antaaksensa pieniä näytäntöjä, kun väki muutenkin on koossa.
— Sirkus maalla! Lienee hyvin hieno sirkus! Ja sitä varten on hän tullut tänne asti?
— Niillä ei ole ollut onnea, Julia pieni, harmillisia vastuksia, ja ovat varmaankin vähän rappiolla nyt. Pari hevosta on kuollut … niin hän varmaan mielestäni sanoi … ja päähenkilö on jalkansa väännähtänyt, luullakseni, tahi miten hän kertoi. Eipä hän ollenkaan ole kauaksi matkustanut tavataksensa Svedenhjelmejä. Hän on Helsingistä matkustanut Turkuun ja on nyt paluumatkalla kuullut, että Svedenhjelmit ovat täällä. Nyt sopi siis heiltä kysyä ratsastushuoneen vuokraamisesta.
— Hiljaa, Kasimir! Itkeehän tuo ihminen.
— Itkeekö? Vai niin, niin oikein, hän puhuu varmaankin kuolleista hevosistaan. Tuollaiset ihmiset kiintyvät kovin eläimiinsä, joitten kanssa he yhdessä työskentelevät. Etkö tahdo ulos vähän ilmoittelemaan, Julia? ehdotteli parooni ja meni jälleen huoneeseensa.
— Hss! Tuhat tulimmaista, pysykää toki tyynenä. Julia on täydessä kapinassa tuolla ulkona ja toiset saattavat tulla järveltä minä hetkenä hyvään.
— Oi, veljeni, olen aivan epätoivoisena ikävästä ja harmista, huudahti vanha kreivi. Nyt olemme toki vihdoin tulleet päätökseen tuon … tuon … ihmisen kanssa.
Uunin luona seisoivat kreivi Aksel ja Madeleine määräten aivan viimeiset kohdat rauhansopimukseen.
— Ei, Madeleine, ei, kuusituhatta sinulle, kuten sovittu on, mutta ei mitään erityistä pojalle. Hänen tahdon itse antaa kasvatettavaksi jollekulle ja pitää hänestä huolta.